Juuso Joutsi & Jussi Meuronen: Armo

Yläkerta | 18.2. — 7.3.2017

Prosessissa ole­mi­nen pois­ta­mat­to­ma­na osa­na oman itsen ja ympä­ris­tön käsit­te­lyä. Konkreettinen, fyy­si­nen teko. Yksilön koke­muk­sen pro­jek­tio itseen­sä, Noema.

Maalaus teko­na muo­dos­tuu näyt­te­lyn run­gok­si, jon­ka ympä­ril­le koko tilaan laa­je­ne­va teos, ins­tal­laa­tio, muo­dos­tuu. Kahden teki­jän työt kom­mu­ni­koi­vat, muo­dos­ta­vat uut­ta. Osansa koko­nai­suu­des­sa ottaa myös ääni erään­lai­se­na kom­ment­ti­na. Prosessi itses­sään yksi­lön kehi­tyk­ses­sä on ollut molem­mil­le teki­jöil­le oleel­li­nen kuva­tai­tees­sa. Miten teko ja ilmiö muo­dos­ta­vat kuvan, joka ker­too koke­muk­ses­ta ja yhtä­lail­la yksi­lön pai­kas­ta koko­nai­suu­des­sa. Tekeminen ennen kaik­kea, lop­pu­tu­los­ta tär­keäm­pä­nä.

Joutsi ja Meuronen ovat val­mis­tu­neet Taidekoulu Maasta samal­ta vuo­si­kurs­sil­ta 2010 ja ovat sii­tä asti toi­mi­neet osa­na RIVO-kol­lek­tii­via. Meuronen val­mis­tui kevääl­lä 2016 kuva­tai­teen mais­te­rik­si Kuvataideakatemiasta. Molemmat asu­vat ja työs­ken­te­le­vät Helsingissä.

Näyttelyn ava­jai­sis­sa kuul­laan Tamperelaisen Ailigaš -yhtyeen impro­vi­soi­tu ääni­teos, jon­ka tal­len­ne jää näyt­te­lyn ajak­si kuul­ta­vak­si gal­le­ri­aan.

 

Veera Inkeri & Heidi Katajamäki — Jää erillä

Yläkerta | 28.1. -14.2.2017

Veera Inkerin ja Heidi Katajamäen yhteis­näyt­te­ly Jää eril­lä on tilal­li­nen näyt­te­ly, joka syn­tyy pro­ses­sin kaut­ta Galleria Rajatilan ylä­ker­taan. Teokset ovat suun­ni­tel­tu suo­raan Rajatilaan, ja lopul­li­seen muo­ton­sa ne tule­vat saa­maan kun Katajamäki ja Inkeri ins­tal­loi­vat teok­sen­sa näyt­te­ly­ri­pus­tuk­ses­sa suo­raan tilaan. Jää erillä näyt­te­lyn läh­tö­koh­ta­na on ollut tila. Inkeri ja Katajamäki poh­dis­ke­le­vat töis­sään yksi­lön sisäi­siä tilo­ja, ryh­mien sosi­aa­li­sia tilo­ja sekä mei­tä ympä­röi­viä fyy­si­siä tilo­ja ja nii­den muu­tok­sia. Installaatiot otta­vat kan­taa tilaan­sa ja toi­siin­sa.

Veera Inkeri tuo Galleria Rajatilaan veis­to­sins­tal­laa­tion, joka sul­kee kat­so­jan ulko­puo­lel­leen. Yksi veis­tos on hah­mo kuten ihmi­nen­kin, mut­ta sitä ei voi tavoit­taa samal­la taval­la kuin ihmi­sen. Ulkopuolisuus onkin ollut hänen läh­tö­koh­tai­nen tee­man­sa tätä työ­tä aloit­taes­saan. Inkeri on val­mis­tu­nut kuva­tai­tei­li­jak­si tou­ko­kuus­sa 2016 ja on työs­ken­nel­lyt sii­tä asti vapaa­na tai­tei­li­ja­na, yksin työ­huo­neel­laan — eril­lään kol­le­goi­den­sa yhtei­söl­li­syy­des­tä. Opiskeluaikoina Lahdessa vii­mei­set opis­ke­li­jat tii­vis­ti­vät ryh­mä­hen­ke­ään poru­kan hil­jal­leen kutis­tues­sa kun kou­lua oltiin lopet­ta­mas­sa. Tästä eril­leen jou­tu­mi­nen ja pää­se­mi­nen, sekä itsen­sä irroit­ta­mi­nen, jot­ta voi­si taas löy­tää oman äänen­sä on välil­lä ollut myös syy­nä ulko­puo­li­suu­den tun­tei­siin, jot­ka ovat lopul­ta koh­dis­tu­neet hänen omiin vie­lä syn­ty­mäs­sä ole­viin teok­siin­sa.

Heidi Katajamäen teos Pimeä valo on paik­ka­si­don­nai­nen ins­tal­laa­tio, joka koos­tuu eri­ko­koi­sis­ta kan­kais­ta, joi­hin Katajamäki on maa­lan­nut vii­vaa. Materiaaleina on käy­tet­ty hiil­tä ja ges­soa. Viiva, joka on Katajamäen teos­ten kie­li on ole­mas­sao­lon het­kiä, ja tun­net­ta. Jokainen yksit­täi­nen kan­gas on oma teok­sen­sa, joka on teh­ty Pimeä valo ins­tal­laa­tioon. Yhdessä yksit­täi­set kan­kaat muo­dos­ta­vat uuden muo­don, erään­lai­sen kan­gas­röyk­kiön, ja ne saa­vat uuden mer­ki­tyk­sen. Pimeä valo ins­tal­laa­tios­sa Katajamäki tut­kii valon vähe­ne­mi­sen muu­tok­sia tilois­sa. Niin fyy­si­sis­sä kuin sisäi­sis­sä. Henkilökohtaisten havain­to­jen ja ole­mas­sao­lon muu­tok­sien myö­tä Katajamäki tuo sisäi­sen maa­il­man­sa näky­väk­si. Kun valo vähe­nee, ihmi­set saman­ai­kai­ses­ti pak­kau­tu­vat ker­rok­siin ja rypis­ty­vät sisäl­le päin. Valo ja kyl­myys saar­ta­vat ulko­päin ja muut­ta­vat tilo­ja.

Katajamäki ja Inkeri ovat val­mis­tu­neet Lahden Taideinstituutista samal­ta vuo­si­kurs­sil­ta kevääl­lä 2016. Katajamäki ja Inkeri ovat toi­mi­neet yhteis­työs­sä opis­ke­li­ja-aikoi­na ja tämä näyt­te­ly on hei­dän toi­nen yhtei­nen tilal­li­nen näyt­te­ly­pro­jek­tin­sa.

Azar Saiyar — History Bleeds Under Your Fingernails

Alakerta | 28.1. -14.2.2017

”We say igno­rance is bliss. And you want to ask – to whom”

Ennen uskot­tiin, että vasen­kä­ti­syys altis­ti lap­sen rikol­li­suu­del­le, tyh­myy­del­le, moraa­lit­to­muu­del­le. Siksi vasen­kä­ti­syyt­tä pyrit­tiin kit­ke­mään pois lap­sis­ta.
Väärää kät­tä käyt­tä­viä ran­gais­tiin. Käsien käyt­töä estet­tiin eri­lai­sin viri­tel­min.

History Bleeds Under Your Fingernails on video­teos vasem­man käden kou­li­mi­sen his­to­rias­ta, ja ryh­mään sopi­mat­to­mien keho­jen kou­li­mi­sen kult­tuu­ris­ta.

Kiitos tues­ta: AVEK, Taiteen edistämiskeskus/mediataide, Helsingin kau­pun­ki, Nordic-Baltic Mobility Programme for Culture

Jan-Erik Andersson — Urkonzert

Ylä- ja ala­ker­ta | 7.–24.1.2017

Urkonzert on kokoel­ma teok­sia, jot­ka ylis­tä­vät ihmis­kun­nan toi­vot­to­mal­ta tun­tu­vaa yri­tys­tä luo­da kau­neut­ta ja tar­koi­tus­ta geo­met­rias­ta ja luon­non näen­näi­ses­tä kaa­ok­ses­ta maa­il­mas­sa, joka on täyn­nä epä­var­muut­ta ja väki­val­taa. Samalla näyt­te­ly on hen­ki­lö­koh­tai­nen mie­tis­ke­ly suh­tees­ta­ni omaan isää­ni, meri­kap­tee­niin, ja omas­ta roo­lis­ta­ni esi­ku­va­na omal­le pojal­le­ni. Mitä olen saa­nut ja mitä annan eteen­päin?

Kolmiosainen ääni­veis­tos Urkonzert, joka on anta­nut nimen­sä näyt­te­lyl­le, on yhteis­työ ääni­tai­tei­li­jan ja Chicago Art Instituutin pro­fes­so­rin Shawn Deckerin kans­sa. Olemme teh­neet yhteis­työ­pro­jek­te­ja jo vuo­des­ta 1996 läh­tien, muun muas­sa Berliinissä, Helsingissä, Chicagossa, Wakefieldissa (UK), Malmössa, Turussa ja Brysselissä. Viimeisin teos Apple Concert on esil­lä par­hail­laan Fin_Between näyt­te­lys­sä Arena 1 Galleriassa Los Angelesissa.

Deckerin Urkonzert:lle luo­mat äänet ja musiik­ki hyö­dyn­tä­vät ja herät­te­le­vät meren ryt­me­jä sekä nii­tä ryt­me­jä, joi­ta joka­päi­väi­nen työs­ken­te­ly lai­vo­jen sisäl­lä ja ympä­ril­lä tuot­taa. Äänimaailma on saa­nut vai­kut­tei­ta post­mi­ni­ma­lis­ti­ses­ta musii­kis­ta, luon­non omis­ta ryt­meis­tä sekä Deckerin kent­tä-ääni­tyk­sis­tä. Äänet tule­vat beto­ni­sis­ta kai­ut­ti­mis­ta, jot­ka on valet­tu maas­sa. Kaiuttimia ympä­röi­vät ja kan­nat­te­le­vat metal­li­set, veis­tok­sel­li­set raken­teet, jot­ka perus­tu­vat kul­tai­seen leik­kauk­seen, vii­si­kul­mioi­hin sekä okta- ja iko­sa-edriin. Äänimaailma on luo­tu var­ta vas­ten näil­le kol­mel­le veis­tok­sel­le ja muo­dos­taa akus­ti­sen tilan nii­den ympä­ril­lä. Matalimmat äänet tule­vat lapion­muo­toi­ses­ta pen­kis­tä, jon­ka pääl­lä ylei­sö voi istua.

Näyttelyn muut teok­set käsit­te­le­vät isän ja pojan suh­det­ta sekä sitä pin­nan alla ole­vaa jän­ni­tet­tä, joka on ole­mas­sa suku­pol­vien välis­sä. Isoissa digi­taa­li­sis­sa kol­laa­seis­sa olen käyt­tä­nyt sota-aihei­sia lap­suu­den pii­rus­tuk­sia­ni. Teoksessa Meritaistelu aal­loil­la 103 – 309 Hz, olen anta­nut nii­den tais­tel­la isä­ni rah­ti­lai­vo­ja vas­taan. Isäni oli koko elä­män­sä ajan töis­sä meril­lä ja ete­ni mat­ruusis­ta kap­tee­nik­si. Toisessa kol­laa­si­sar­jas­sa lap­se­na piir­tä­mä­ni jou­kot koh­taa­vat poi­ka­ni Adrianin sota­jou­kot, jot­ka hän piir­si olles­saan 5–7-vuotias.

Jan-Erik Andersson

 

Jan-Erik Andersson (s.1954) on tai­tei­li­ja, joka käyt­tää laa­jaa ilmai­su­muo­to­jen kir­joa; ark­ki­teh­tuu­ris­ta ja media­tai­tees­ta per­for­mans­siin ja ympä­ris­tö­tai­tee­seen. 1990-luvun puo­li­vä­lis­tä läh­tien hän on käyt­tä­nyt digi­taa­lis­ta tek­no­lo­gi­aa ilmai­se­maan ja anta­maan muo­to­ja aja­tuk­sil­leen. Andersson on esit­täy­ty­nyt kan­sain­vä­li­ses­ti mm. Tate Gallery Liverpoolin ja Henry Moore Instituutin jär­jes­tä­mis­sä näyt­te­lyis­sä sekä Venetsian bien­naa­lis­sa 2013.

Andersson on myös teh­nyt usei­ta ympä­ris­tö­tai­de­teok­sia, mm. Tampereen kes­kus­ta­tun­ne­lin ilmas­toin­ti­piip­pu­jen tai­de­teok­sen Tuli ja Sade. Viime vuon­na val­mis­tui Lahden Alatorin tai­teel­li­nen suun­nit­te­lu Toinen herää­mi­nen. Andersson voit­ti kil­pai­lun Mikkelin uuden asun­to­mes­sua­lu­een tai­de­teok­ses­ta. Gordilainen sol­mu val­mis­tuu kesäl­lä 2017.

Hänen tun­ne­tuin teok­sen­sa on koko­nais­tai­de­teos Life on a Leaf -talo Turussa (yhdes­sä ark­ki­teh­ti Erkki Pitkärannan kans­sa). Talo on esi­tel­ty mm. George H. Marcuksen kir­jas­sa Total
Design – Architecture and Interiors of Iconic Modern Houses yhdes­sä Wrightin, Macintoshin, Saarisen, Aallon, Mies van der Rohen, Utzonin ja Libeskindin talo­jen kans­sa.

Osana Kuvataiteen toh­to­rin­tut­kin­toa Kuvataideakatemiaan jul­kai­se­man­sa kir­ja Life on a Leaf -talos­ta on ilmes­ty­nyt myös englan­nik­si hol­lan­ti­lai­sen MER Paperkunsthallen jul­kai­se­ma­na. Näitä molem­pia kir­jo­ja sekä mui­ta Anderssonin tai­teen ja ark­ki­teh­tuu­rin suh­tees­ta kir­joit­ta­mia teok­sia voi ostaa näyt­te­lys­tä.(www.anderssonart.com)

Shawn Decker (s. 1957) on sävel­tä­jä, tai­tei­li­ja ja opet­ta­ja, joka tekee ääni- ja säh­köi­sen median ins­tal­laa­tioi­ta sekä sävel­tää musiik­kia live-tapah­tu­mil­le, fil­meil­le ja videoil­le. Hänen teok­sen­sa sijoit­tu­vat sävel­tai­teen, visu­aa­lis­ten tai­tei­den ja per­for­mans­sin väli­maas­toon ja käyt­tä­vät sekä tra­di­tio­naa­li­sia että elekt­ro­ni­sia medioi­ta tut­ki­maan, simu­loi­maan ja ylis­tä­mään luon­nol­li­sia (ja luonn­ot­to­mia) maa­il­mo­ja. Deckerin luo­mat ääni­mai­se­mat ovat esi­tet­ty mm. Chicago Cultural Centerissa, Art Basel Miami, Biennial of Electronic Art in Perth Australia, the Klangstrum in Austria, the Victoria Albert Museum London ja Museum of Art and Design in NYC.
(www.shawndecker.com)

Jan-Erik Andersson
040 5013960
jan-erik.andersson@anderssonart.com

Rajataiteen jouluikkuna -screening

Ikkuna | 21.12.2016 — 3.1.2017

Joulunajan Rajataide esit­tää jäse­nis­tön­sä video­teok­sia jat­ku­va­na esi­tyk­se­nä gal­le­ria Rajatilan näy­teik­ku­nas­sa. Screeningissä on esil­lä kah­dek­san teos­ta seit­se­mäl­tä eri jäse­nel­tä.

Taiteilijat ja teok­set esi­tys­jär­jes­tyk­ses­sä ovat:

Anne Järvi
01:00
2014
piir­ro­sa­ni­maa­tio, 16:9
01:05 min

Anne Järvi
Köysi
2016
piir­ro­sa­ni­maa­tio, 16:9
00:35 min

Sofi Häkkinen
Kerrostalo_0.2
2016
Stop motion -ani­maa­tio
05:00 min

Elsa Trzaska
Herutus
2010
SD-video, väri, 3:4, ste­reo
02:44 min

Karoliina Huuskonen
Ei voi ereh­tyä
2014 (ver­sio I)
yksi­ka­na­vai­nen video­teos, ääne­tön
01:16 min (scree­ning-ver­sio)

Hinni Huttunen
Cry Baby
2016
04:06 min

Jukka Silokunnas
400 ml of Red
video­per­for­mans­si
02:58 min

Leena Lehti
Etäisyydestä /Distance
2016
mus­ta­val­koi­nen, ei ään­tä, 16:9
03:00 min

Emmi Kallio — Juhlien jälkeen tulee aina aamu

Yläkerta | 3.–20.12.2016

Juhlat päät­ty­vät aina lii­an aikai­sin. Aurinko nousee ja illan vii­mei­set tun­nit ovat­kin yhtäk­kiä aamun ensim­mäi­set. Ajan kulu­mi­sen vää­jää­mät­tö­myys on toi­saal­ta tur­val­lis­ta, toi­saal­ta armo­ton­ta. Arjessa on jat­ku­va kai­paus juh­la­va­lo­jen ja pal­jet­tien lois­tee­seen, mut­ta nii­den kimal­lus hävi­ää aina lopul­ta päi­vän­va­lol­le.

Maalauksissa juh­lat syn­ty­vät ilot­te­lus­ta mate­ri­aa­lil­la, teke­mi­sen nau­tin­nos­ta ja räis­ky­vis­tä väreis­tä. Taustalla on kui­ten­kin hai­kea poh­ja­vi­re ja tah­to­mat­ta tie­dos­tet­tu aja­tus kai­ken päät­ty­mi­ses­tä. Samppanja vir­taa, mut­ta jät­tää lopul­ta jäl­keen­sä vain tah­mean vanan, johon arjen pöly sit­keäs­ti taker­tuu.

Emmi Kallio on Tampereella asu­va ja työs­ken­te­le­vä kuva­tai­tei­li­ja. Hänen teok­si­aan on ollut aikai­sem­min esil­lä muun muas­sa Taidekeskus Mältinrannassa sekä Pispalan nyky­tai­teen kes­kus Hirvitalolla.

emmijkallio(a)gmail.com
www.emmikallio.com

Näyttelyä tukee: Taiteen edis­tä­mis­kes­kus, Pirkanmaan tai­de­toi­mi­kun­ta

Milla Toukkari — Kuvatekstejä / Captions

Alakerta | 3.–20.12.2016

Lyhyt näyt­te­ly­ku­vaus

Kuvatekstejä / Captions –näyt­te­ly tut­kii kuvan ja teks­tin välis­tä käsit­teel­lis­tä rajaa, motii­vi­naan kysee­na­lais­taa sen mie­lek­kyys. Kuvan ja teks­tin kate­go­rioi­den kaut­ta ins­tal­laa­tio käsit­te­lee myös tai­tei­li­jan työs­ken­te­lys­sään koh­taa­mia kään­nös­pro­ses­se­ja ja nii­den hal­lit­se­mat­to­muut­ta. Se piir­tää kuvat esiin teks­tin kaut­ta.

Englanninkielen cap­tion juon­tuu lati­nan capi­to-sanas­ta, joka tar­koit­taa muun muas­sa pitä­mis­tä, tart­tu­mis­ta, kaap­paa­mis­ta. Kuvateksti pyr­kii siis van­git­se­maan jotain, johon itse kuva on tart­tu­nut. Se vih­jaa, että sekä kuva että sen teks­ti ovat rin­nak­kai­sia. Ne viit­taa­vat samaan läh­tee­seen. Ne kut­su­vat jotain samaa pois­sao­le­vaa, samal­la nimel­lä­kin, mut­ta eri kie­lil­lä. Kuvatekstejä kut­suu esiin myös jotain: se tal­len­taa pyr­ki­mys­tä raken­taa ihan­teel­li­sia kuvia – sopi­van järi­syt­tä­viä, hii­pi­vän poliit­ti­sia, mer­ki­tyk­sel­li­sel­lä taval­la esteet­ti­siä.

Milla Toukkari on tai­de­graa­fik­ko, joka työs­ken­te­lee kuvan raken­ne­tun luon­teen ja sen pal­jas­ta­mi­sen paris­sa. Hän on eri­tyi­sen kiin­nos­tu­nut sii­tä, miten kuvat tuot­ta­vat ja ohjaa­vat ajat­te­lua, ja miten eri­lai­sia kuval­li­sia esi­tys­ta­po­ja tut­ki­mal­la ja muun­te­le­mal­la tähän ajat­te­luun voi myös vai­kut­taa. Toukkari luon­neh­tii työ­tään ja teok­si­aan laa­jen­ne­tuik­si kol­laa­seik­si, joi­den kaut­ta hän pyr­kii tavoit­ta­maan kuval­li­sen ajat­te­lun reu­naeh­to­ja.

www.millatoukkari.com

Stipendiaattinäyttely: J-P Köykkä — Syyskausi 2016

Yläkerta | 12/11/2016–29/11/2016

Kasa eri­lai­sia maa­laus­poh­jia, maa­le­ja, kyniä, kan­nu­ja, kan­kai­ta, ikku­nan­po­kia, kehyk­siä, työ­ka­lu­ja, ins­pi­raa­tio­ta, epä-ins­pi­raa­tio­ta, voi­maa, vihaa, rau­haa, tus­kaa, iloa, pas­kaa, likaa, puh­taut­ta, sävy­jä, tyh­jää, täyt­tä, tur­hau­tu­mis­ta, voi­ton tun­net­ta, häviä­mis­tä, epä­toi­voa, rat­ko­mis­ta, mie­tis­ke­lyä, näl­kää, janoa, kyl­läi­syyt­tää, tyl­sis­ty­mis­tä, uuden löy­ty­mis­tä. Kankaat kiin­ni niit­ti­pys­syl­lä, lii­ma­vet­tä pääl­le. 3 kuu­kaut­ta aikaa. Maalit auki. Maalia poh­jil­le. Maalaukset paket­tei­hin ja autoon. Autolla Rajatilan pihaan, maa­lauk­set gal­le­rian sisäl­le. Pakkaukset pois, poh­din­taa. Teokset sei­nil­le. Avajaiset. Reilu pari viik­koa, maa­lauk­set pois sei­nil­tä. Pakkaus, maa­lauk­set autoon. Maalaukset varas­toon. Sinne jää.

Näyttelyssä on esil­lä syk­syl­lä 2016 val­mis­tu­nei­ta maa­lauk­sia. J-P Köykkä (s.1987) on kuva­tai­tei­li­ja joka asuu ja työs­ken­te­lee Tampereella.

Stipendiaattinäyttely: Anna Pekkala — Kehrääjä

Alakerta | 12/11/2016–29/11/2016

Ole läs­nä, pysäh­dy. Kehrääjä kut­suu vie­reen­sä.

Anna Pekkala (s. 1989 Mänttä, asuu ja työs­ken­te­lee Tampereella) tekee suu­reh­ko­ja veis­tos-ins­tal­laa­tioi­ta, jois­sa pyr­kii käyt­tä­mään mah­dol­li­sim­man pal­jon kier­rä­tys­ma­te­ri­aa­le­ja.

Eläin ja ihmi­nen ja nii­den fik­tii­vi­set muo­dot esiin­ty­vät Pekkalan teok­sis­sa. Hän on alka­nut liit­tää teok­siin­sa myös ään­tä. Edellisissä teok­sis­sa Pekkala on käsi­tel­lyt muun muas­sa luon­non tuhou­tu­mis­ta ja kuo­le­maa, hän on men­nyt ahdis­ta­vaa asi­aa koh­ti. Uusin teos on syn­ty­nyt tar­pees­ta pääs­tä tätä kaik­kea kar­kuun ja koet­taa asvat­taa jotain posi­tii­vi­sem­paa tus­kan sijaan.

Oon aikai­sem­min käsi­tel­lyt pahuut­ta, tus­kaa ja surua. Viime mar­ras­kuus­sa ahdis­ti maa­il­man meno ja ajat­te­lin, että nyt teen jotain ihan muu­ta, että en kes­tä tätä. Maailmassa vel­loo niin pal­jon pahaa ja ihmi­sen ahneus kyl­läs­tyt­tää. Tuli vah­va tar­ve pääs­tä johon­kin tur­vaan tai ret­kel­le. Tunteet ja tun­nel­mat sekä nii­den tuot­ta­ma seka­vuus on siis läh­tö­koh­ta­na teok­sel­le. Rakastan luon­toa, mut­ta rakas­tan myös type­rää huu­mo­ria ja yleis­tä kik­kai­lua. Niinpä kek­ka­sin Kehrääjän. Sitä saa silit­tää!”

Kiitos näyt­te­lys­ti­pen­dis­tä Rajataide ry, Tampereen kult­tuu­ri­toi­mi ja Tamk. Kiitos myös Rauman Jättirätti ja Vormu, rak­kaat ihmi­set, eten­kin Äiti ja Iskä tiet­ty ja rak­kaat ääni­näyt­te­li­jä­kis­sat!

Hanna Oinonen — Obsessions

15/10–1/11/2016

Tila, jos­sa lii­kum­me, ei ole­kaan vain kol­mi- vaan neliu­lot­tei­nen: koor­di­naa­tis­toon kuu­luu myös aika-akse­li. —
— Kun talo­ja raken­ne­taan tai pure­taan, met­siä kaa­de­taan, kal­lioi­ta lei­ka­taan, eivät muu­tok­set kos­ke vain ulkois­ta ympä­ris­töä vaan myös nii­den ihmis­ten minuut­ta ja iden­ti­teet­tiä, joil­le pai­kat ovat mer­ki­tyk­sel­li­siä.
Jukka Laajarinne. Tiloissa. WSOY 2016.

Täydellinen vap­pu­pik­nik­nur­mik­ko kotim­me lähel­lä on muut­tu­nut raken­nus­työ­maak­si, leik­ki­puis­ton pai­kal­la on siis­ti ruo­ho­mat­to, eikä mikään pal­jas­ta mitä sen tilal­la aikai­sem­min oli.
Tutut pai­kat ovat minul­le museoi­ta. Kulkeminen niis­sä on kuin kul­ki­si jon­kun kau­an sit­ten kuva­tun elo­ku­van kulis­seis­sa. Ja kun räpäyt­tää sil­mi­ään, vuo­den­ai­ka on jo vaih­tu­nut.

Taiteilijan on seu­rat­ta­va pak­ko­miel­tei­tään. Näyttelyn teok­sis­sa jat­kan ajan­ku­lun, het­kel­li­syy­den, muis­tin ja mer­ki­tyk­sel­lis­ten paik­ko­jen paris­sa.
Teosten syn­nyn taus­tal­la ovat vai­kut­ta­neet myös avut­to­muu­den tun­ne hul­luk­si tul­leen maa­il­man tapah­tu­mien edes­sä, lap­sen ensim­mäi­nen itse poi­mi­ma kie­lo­kimp­pu, spray-maa­li sekä ukrai­na­lai­sel­le pel­lol­le pudon­nut mat­kus­ta­ja­ko­ne.

Kiitokset: Taike
Mako & I & i

Hanna Oinonen (s. 1971 Torniossa, koti­paik­ka Tampere) on val­mis­tu­nut Kankaanpään tai­de­kou­lus­ta 2000, ja opis­kel­lut lisäk­si mm. Lahden tai­deins­ti­tuu­tis­sa ja Varsovan kuva­tai­dea­ka­te­mias­sa. Hän on osal­lis­tu­nut yhteis­näyt­te­lyi­hin ja pitä­nyt aktii­vi­ses­ti yksi­tyis­näyt­te­lyi­tä vuo­des­ta 2000 läh­tien. Oinosen teok­sia on mm. Helsingin tai­de­museon, Suomen val­tion, Aineen tai­de­museon sekä Hämeenlinnan tai­de­museon Vexi Salmi -kokoel­mas­sa. Oinonen on Suomen Taidegraafikoiden sekä Tampereen ja Helsingin tai­tei­li­ja­seu­ro­jen jäsen.

Anu Haapanen — Invasion

Yläkerta | 24/9/2016–11/10/2016

Näyttelyn maa­lauk­set ovat mai­se­mal­li­sia poh­din­to­ja, myyt­ti­siä tilo­ja tai uto­pioi­ta ja väläh­dyk­siä jon­kin kuvit­teel­li­sen pai­kan tai sivi­li­saa­tion tari­nas­ta. Maalauksiin raken­tu­vat tilat ja mai­se­mat toi­mi­vat mer­ki­tyk­sil­lä ladat­tui­na ele­ment­tei­nä, jon­kin sym­bo­li­sen tapah­tu­man tai mää­rit­te­le­mät­tö­män koke­muk­sen näyt­tä­mö­nä. Ne ovat paik­ko­ja muu­tok­sen alla tai jäl­keen, tule­vai­suu­den näky­miä tai näky­miä joi­ta ei enää ole ole­mas­sa. Maalausten mai­se­miin hah­mot­tuu kuvit­teel­li­sia luon­non­mul­lis­tuk­sia tai mur­rok­sia, uusia maa­il­mo­ja ja todel­li­suuk­sia luo­via tapah­tu­mia sekä nii­den jäl­ki­ku­via. Maalauksen pin­nal­la todel­li­suus leik­kaan­tuu ja sumen­tuu, esiin nousee aineen ja ele­ment­tien lii­ke, luo­den pur­kau­tu­mi­sia ja peit­ty­mi­siä, hil­jai­sia ja valu­via kata­stro­fe­ja.

Anu Haapanen (s.1981) on Lahden Taideinstituutista vuon­na 2013 val­mis­tu­nut kuva­tai­tei­li­ja, joka asuu ja työs­ken­te­lee Helsingissä.

Sanna Nissinen — Nyt ja kuolemamme hetkellä

Alakerta | 24/9/2016–11/10/2016

Galleria Rajatilan ala­ker­ras­sa on esil­lä Sanna Nissisen jäte­va­ne­ril­le ja -puul­le piir­tä­mäl­lä ja kul­taa­mal­la teh­dyis­tä kuvis­ta raken­tu­va iko­nos­taa­si. Teossarja on saa­nut ins­pi­raa­tion­sa käten­sä menet­tä­neis­tä kes­kiai­kai­sis­ta pyhi­mys­veis­tok­sis­ta. Ikonimaalaus vai­kut­ti hel­poim­mal­ta taval­ta tavoit­taa jotain kes­kiai­kai­sen tai­tei­li­jan mie­len­mai­se­mas­ta, jos­sa työs­ken­nel­tiin Jumalan, ei omak­si kun­niak­si. Prosessin aika­na se muo­dos­tui kui­ten­kin tär­keäk­si osak­si lop­pu­tu­los­ta. Taiteilijan aiem­min käsit­te­le­mät kes­ke­ne­räi­syy­den ja rik­ki­näi­syy­den tee­mat koh­taa­vat orto­dok­si­siin iko­nei­hin liit­ty­vän teo­lo­gian herät­tä­mät aja­tuk­set pyhyy­des­tä ja ihmi­syy­des­tä
.
Sanna Nissinen (s. 1984) on kuo­pio­lai­nen kuva­tai­tei­li­ja, joka hyö­dyn­tää usein ins­tal­laa­tio­mai­sik­si, sar­jal­li­sik­si koko­nai­suuk­sik­si muo­dos­tu­vis­sa teok­sis­saan pii­rus­tus­ta ja kuvan­veis­ton perin­tei­siä tek­nii­koi­ta.

sannanissinen.blogspot.fi