ALAKERTA | 18.9.-5.10.2021

Moni päiväkirjaa kirjoittava on varmasti yllättynyt palatessaan vanhoihin muistiinpanoihinsa. Mielikuvat tapahtumista ovat ajan kuluessa alkaneet elää omaa elämäänsä eivätkä enää vastaa tuoreeltaan muistiin merkittyä.

Koemme muistimme ja minuutemme suhteellisen vakaiksi, mutta oikeastaan muistikuvat ovat varsin hataralla pohjalla. Nykykäsityksen mukaan muistot koostetaan muistellessa aina uudelleen – joka kerta vähän toisin kuin aiemmin. Ristiriitaista kyllä, mitä enemmän muistelemme, sitä kauemmas ajaudumme alkuperäisestä muistosta.

Paluu menneisiin tapahtumiin ei muistutakaan nostalgista kotiinpaluuta, vaan paljon todennäköisemmin kulkija kohtaa muistojensa paikassa jo lähes tunnistamattomaksi muuttuneen maiseman. Näyttelyni käsittelee muistin oikkuja erilaisille materiaaleille vedostettujen ja projisoitujen valokuvien, videon ja installaation keinoin. Teoskokonaisuus pohjaa yli kymmenen vuoden aikana kesäpaikassani ottamiini henkilökohtaisiin, dokumentaarisiin valokuviin, mutta dokumentaarisuus ei suinkaan ankkuroi kuvia totuuteen menneistä tapahtumista.

Mahdollisuudet eri tulkintoihin vain lisääntyvät ajan myötä, kun muistot kuvaustilanteesta hämärtyvät. Irrallinen otos on kuin musteläiskätestin kuva, jolle annettu merkitys kertoo enemmän tulkitsijasta ja tulkintakontekstista kuin siitä mitä menneisyydessä tapahtui. Matkan varrella muistoihin sekoittuu monenlaisia aineksia muun muassa toisten ihmisten muistoista ja muista meitä ympäröivistä tarinoista. Valokuvan ottamista ja tulkintaa ”muistona” ohjaavat valokuvallisen kerronnan konventiot, se miten tiettyjä tilanteita tai aiheita on totuttu kuvaamaan.

Toiset muistot haihtuvat, vaikka kuinka yritämme pitää niistä kiinni, kun taas toiset palaavat piinallisesti mieleen yhä uudestaan ja uudestaan. Alakuloisena ei ehkä tavoita myönteistä muistoa, joka onnellisena on ollut elävänä mielessä. Muisti ei toimi tahtomme mukaan. Kirjailija John Irvingin sanoin: ”Luulet, että sinulla on muisti, mutta muistilla on sinut

ALAKERTA | 18.9.-5.10.2021

Talon tuttu tuoksu ottaa minut vastaan kun astun eteiseen. Hengitän ilmaa kodissa tekokukkien ja värikkäiden tapettien ympäröimänä. Istun ja odotan että hän tulisi huoneeseen. Näen kun valo tanssii huoneen ympäri huolellisesti ripustettujen verhojen läpi. Hän ei tullut enää huoneeseen, mutta oli kuitenkin siellä kanssani. Yö maalasi talon siniseksi ja minun piti päästää irti. Otin kukat talosta, joka on olemassa meidän yhteisessä menneisyydessä. En näe enää peilikuvaa, jota hän heijasti minulle vaan löydän sen itsestäni.

Muistojen tuoreena pitäminen on vaikeaa. Ajan kulkiessa on väistämätöntä unohtaa. Muistot haalenevat ja niistä tulee erilaisia. Menneisyys, tämä hetki ja tulevaisuus sekoittuvat.

Asetan kukat tyhjään tilaan ja maalaan valolla värit, joilla hän ympäröi itsensä. Värit jotka ympäröivät meidät ja joihin olimme niin tottuneet. Siinä ympäristössä tunsin olevani turvassa ja kokonainen. Nyt rakennan sen himmeän sinisen hiljaisuuden ja luumunpunaisen maailman, joka meillä oli. Yritän säilyttää kukat niin kuin muistot lakastumasta.

Venla Laksola käsittelee Kukat jotka jäivät -näyttelyssään yhteyttä toiseen ihmiseen ja surua sen katoamisesta. Näyttelykokonaisuus rakentuu videoinstallaatiosta ja valokuvista.

Venla Laksola (s.1991) on helsinkiläinen valokuvataiteilija. Laksola tarttuu intuitiivisesti käsittelemiinsä aiheisiin. Hän käsittelee töissään usein intiimejä ja henkilökohtaisia aiheita. Laksolan työskentelyyn on kuulunut kehollinen omakuva, joka on sittemmin laajentunut identiteetin pohtimiseen sekä ihmissuhteiden tarkasteluun. Laksola käyttää työssään valokuvan lisäksi videota.