YLÄKERTA | 17.6.–17.7.2020

Näyttelyn teokset ovat maan tai kasan kuvia tai fantasioita.

Kun joku asia laitetaan kasaan, se lakkaa olemasta laadullisesti erityinen. Asiat muuttuvat samaksi kun ne sekoittuvat toisiinsa. Kasvit kasvavat niiden läpi, ja toiset asiat voivat mennä niiden sisään. Identiteettien rajat eivät pysy ehjinä ja tarkkoina. Myös maa on sellainen. Tavara voidaan heittää maahan, kun sitä ei enää tarvita, ja muutenkin asiat usein päätyvät lopulta maahan. Metsässä on lahoamaan jätettyjä romuja. Ehkä ne voidaan vielä ottaa sieltä joskus käyttöön jos tarvitaan, mutta ei haittaa jos ne menevät käyttökelvottomiksi. Esineet muuttuvat ensin raaka-aineeksi ja sitten jätteeksi, ja lopulta niitä ei enää erota maasta.

Näyttelyn kuvat ovat kirjavan elämänvoiman purkauksia, jota kehys pidättelee pienehkön suorakulmion sisällä. Kuvissa on jonkin palasia ja riekaleita, ehjän rikkoutumista, läpileikkauksia, repeämistä, puhkeamista ja esiinastumista.

Käytän havainnollistavaa tyyliä – kuvan osaset astuvat yhtä aikaa esiin julistaen ylpeänä: ”Tällainen olen!” Kuvissa on entiteettejä, jotka ottavat reippaasti tilansa kuvapinnalla samaan tapaan kuin kasvien lehdet pyrkivät valoon. Identiteetit kamppailevat säilyäkseen, ja havaitseva mieli pyrkii pitämään niitä ehjinä samaan aikaan kun ne sekoittuvat ja hukkuvat kasaan.

Teokseni esittävät:

• kokevaa ihmistä ekosysteeminä, joka ei ole tarkkarajainen

• oman kehon ja mielen eheyttä kyseenalaistaen sen

• keskittymisvaikeuksia

• luontoa tehtaan kaltaisena järjestelmänä, jonka joka osalla on oma selvä tehtävänsä

ALAKERTA | 17.6.–17.7.2020

Ilmastonmuutoksesta puhuttiin jo silloin, kun olin lapsi kahdeksankymmentäluvulla. Leikin maailmanloppua, mutta uskoin, että aikuiset pelastavat planeetan. He eivät tehneet niin, ja nyt lapset pelkäävät, että aikuiset eivät vieläkään vakavissaan yritä pelastaa planeettaa. Ilmastokriisin keskellä eläminen on ahdistavaa. Eläimiä, ympäristöä ja yhteiskunnallisia teemoja käsitelleenä taiteiljana en voi sivuuttaa vakavaa aihetta työssäni.

Vakavasta pohjavireestä huolimatta Tutkielmia säästä ja energiasta ei ole järin synkkä näyttely. Minimalistiset ja käsitteelliset teokseni aukeavat parhaiten nimiensä avulla. Ne ovat syntyneet pienien huomioiden ja sattumien avulla. Kun muutin sateiseen Turkuun, mustat talvet ihmetyttivät ja aloin pitää lumipäiväkirjaa. Olen kerännyt samankaltaisia merkintöjä viime aikoina luonnosta, ja työstänyt niitä teoksiksi. Metsiin ja uhanalaisiin puihin liittyvät teokset ovat nousseet huolesta ympärillämme tapahtuvasta monimuotoisuuden häviämisestä.

Energia on monimutkainen ympäristöongelmiin ja elämäntapoihimme liittyvä aihe, jota näyttelyssä pyrin tarkastelemaan enimmäkseen esteettisin keinoin. Energiaa käsittelevät teokseni saivat kimmokkeensa pöydästä, joka syttyi palamaan auringon polttopisteen kuumentuessa liikaa koristeena olleen lasipallon avulla. Auringon rinnalla energianlähteet ovat peräisin esimerkiksi voimalaitoksista lahjana saaduista puuhiilestä ja kivihiilestä.

YLÄKERTA | 1.6.–16.6.2020

Sanni Salmelan taidenäyttely I Won’t Go to Venice With My Grandchildren avautuu ensi kertaa Rajatila Galleriassa 1.6.2020. Näyttely koostuu akvarellimaalauksista, joiden parissa Salmela on työskennellyt loppuvuodesta 2019 alkaen. Teoskokonaisuus pohjautuu Välimeren risteilyyn, jolla Salmela oli isovanhempiensa kanssa vuonna 2006. Näissä teoksissa katsoja voi matkustaa hänen mukaansa nostalgian värittämään menneisyyteen, jossa Venetsian tulvat päihittettiin kävelyrampeilla ja keltaisilla kumisaappailla.

Teoksissaan Salmela muistelee omaa kaksitoistavuotiasta minäänsä, sitä teiniyden kynnyksellä olevaa kiusallista ja lapsellista, kilttiä ja ajattelevaista lasta, sekä hänen isovanhempiaan. Kaikessa naiiviudessaan ja yksinkertaisuudessaan nämä lomakuviin pohjautuvat teokset sijoittuvat hyvinkin monimutkaiseen ja vaikeasti selitettävään ajanjaksoon, niin taiteilijalle henkilökohtaisesti, kuin globaalisti maailmallekin.

Sanni Salmela on 25-vuotias kuvataiteilija, joka asuu ja työskentelee Tampereella. Hän valmistui Kankaanpään taidekoulusta keväällä 2019.

ALAKERTA | 1.6.–16.6.2020

Tatu Heinämäen peliteos Celestial Bodies esittäytyy ensi kertaa Galleria Rajatilassa. Installaation muodon ottanut peli kutsuu kokijan näkemään unta auringosta, planeetoista ja valoa hehkuvista tähdistöistä.

Celestial Bodies on yhteenkietouma totta ja kuvitelmaa, uni jonka kulun kokija saa päätettäväkseen. Se on kokoelma oudolla tavalla tuttuja näkyjä, hallusinaatio joka ei välttämättä ikinä pääty.

∞

Pelitutkimuksessa tunnetaan termi taikuuden piiri. Se on tila jossa arkitodellisuutemme säännöt eivät päde, paikka jossa uudet todellisuudet saavat mahdollisuuden tulla esiin. Siellä pääsy toiseen maailmaan aukeaa.

Tatu Heinämäki on helsinkiläinen kuvataiteilija, joka työskentelee monialaisesti liikkeen, valon ja äänen parissa. Heinämäki on kiinnostunut pelien tavasta rakentaa maailmaa ja niiden mahdollisuudesta järjestää todellisuuttamme uudelleen.