Kaisa Karhu – Maisema kaipaa omiaan / Landscape longs for unity

YLÄKERTA | 14.5.-31.5.2022

Maisema kaipaa omiaan on teoskokonaisuus maisemasta, luonnosta ja naiseudesta, sekä niiden välisistä suhteista. Sarja koostuu eri materiaaleille tulostetuista valokuvavedoksista, kangastulosteista sekä kiviveistoksista, jotka johdattavat katsojan maisemien ja performatiivisten eleiden välille syntyvien kohtaamisten äärelle.

Teokset perustuvat Romantiikan ajan subliimin, eli ylevän käsitteeseen estetisoiden maiseman herättämää hämmennystä, ihmettelyä ja kunnioitusta. Maisemateokset eivät pyri ottamaan maisemaa ja sen katsomista haltuun, vaan välittävät kokemusta sen fragmentaarisuudesta. Maisema tarkoittaa alueen tai maan näkyviä ominaisuuksia, joka on aistein havaittu ja rajattu alue, suhteellisen laajasta ympäristöstä. Kuvan ohella maisema on myös osa muuttuvaa ja elävää todellista ympäristöä, sekä tunne kuulumisesta tiettyyn paikkaan.

Minulle maisema on paikka, joka puhuttelee paitsi kauneudellaan, se myös pysäyttää katsomaan sen aiheuttamaa ihmetystä, ollen samaan aikaan mentaalinen ja fyysinen tila. Yritykseni olla osa maisemaa ja luontoa, on jollain tapaa humoristinen, mutta myös hyvin raadollinen kuvaus siitä mitä käy kun luontoyhteys katkeaa yhteiskunnan paineen alla; se muuttuu vain ihailuksi luontoa kohtaan. Haluamme näyttää, että myös minä kunnioitan ja huolehdin luonnosta. Silti yritys jää yritykseksi, kuvaksi, jossa luonto kuitenkin jatkaa kulkuaan ihmisestä piittaamatta. Teokset ovat palasia sieltä sun täältä, mielikuvaani, että luonto säilyy ympärillämme tällaisena. Tämä on naiivi puoli kuvia, mutta samalla lohtu, joka pitää itseäni kasassa, koska näen kaiken tämän kauneuden edessäni.

Kirjailija Eeva Kilpi sanoo dokumentissa Nainen ja metsä, että luonto puhuu hänen kauttaan ja luonto käyttää häntä väylänä ilmaistaakseen itseään. Ajatus on mielestäni samaan aikaan lohduttava, täysin totta ja naiivi. Tapani kohdata maisema ja ennen kaikkea luonto on Kilven sanojen mukainen. Työskennellessä koen luonnon naiseuden representaationa, kuvajaisena, johon peilaan itseäni ja omaa kehoani jatkuvasti. Tuo puu tuolla on kuin minä. Tuo maisema tuolla huutaa minua osakseen, kuin puuttuvaa jalkaa. Nuo värit tuon puun kukissa ja taivaan pilvissä ovat kuin minun sisinpäni tuntemuksia. Sarjan omakuvat kertovat luonnon ja naisen yhteydestä, halusta olla osa maisemaa. Esiinnyn maisemassa irrallisena palasena kuin vierasesine, joka ei sinne kuulu. Kuvissa on yhtäaikaa ihmisen muokkaamaa ympäristöä ja autenttista rehottavaa luontoa, jotka eivät poissulje toisiaan, koska ne molemmat ovat jatkuvasti läsnä. Me yhdessä muodostamme tämän maiseman ja luonnon.


Kaisa Karhu (s.1984) on Helsingissä toimiva valokuvataiteilija, jonka työskentely pohjautuu performatiivisten tekojen ja valokuvan yhdistämiseen. Henkilökohtaisen lähestymistavan kautta Karhu pohtii teoksissaan maisemaa, naistaiteilijuutta, sekä naissukupuolen alisteista historiaa luontoaiheiden kuvaajana. Karhu on käsitellyt teemaa myös edellisessä yksityisnäyttelyssään Mukaelmia maisemasta ja itsestä (2020), joka oli esillä Valokuvagalleria Hippolytessä Helsingissä 2021 sekä Galleria Uudessa Kipinässä Lahdessa 2019. Karhu on valmistunut taiteen maisteriksi Aalto-yliopiston valokuvataiteen koulutusohjelmasta 2017.


Näyttelyn valmistusta ja taiteellista työskentelyä on tukenut Taiteen edistämiskeskus.

Alma Peltola – Album

ALAKERTA | 14.5.-31.5.2022

Kun tulevaisuus on epävarmaa, katselen kuvia menneestä.


Album on näyttely yrityksestä tehdä sovintoa hankalaksi muuttuneiden käsitteiden, kuten koti, kansallisuus ja kotimaa, kanssa. Teokset on toteutettu pääasiassa vanhojen Unkarin-sukuni valokuvien pohjalta.

Näyttelyn teokset ovat syntyneet muistoista ja hankalasta välitilasta. Kun tulevaisuuteen ei uskalla luottaa, mennyt tuntuu eskapistiselta. Menneisyyteen paluu on toisaalta pahin pelkoni. Sellaiset uhat, joiden piti olla jo voitettu, ovat yhtäkkiä taas nykyisyyttä. Maailma uhkaa palata rytinällä menneeseen, ja menneisyyden nostalgisointi on saanut ruman sävyn. Euroopassa on sota, ja yksi kodeistani on muuttunut tosiasialliseksi autokratiaksi. Huonoin skenaario on jo todellisuutta, mutta silti pitäisi jaksaa luottaa siihen, että tämä voi kääntyä paremmaksi. Siinä hyvien muistelu auttaa, vaikka kauniitkin muistot uhkaavat saada katkeransuloisen sävyn.

Näyttelyn teosten lähtökohtana on ollut valokuva, eli mennyt hetki. Suurin osa teoksista on syntynyt jäljennysmonotypia- eli trace monotype -tekniikalla. Trace-monotypia on taidegrafiikan tekniikka, joka asettuu monotypiagrafiikan ja piirtämisen väliin. Vedostaessa jäljentäminen, toistaminen ja läpipiirtäminen yhdistyy intuitiivisiin ja osin sokkona tehtyihin ratkaisuihin. Vedostajan jokainen kosketus paperiin imeytyy painovärinä lopulliseen teokseen. Lopputuloksessa on aina mukana vaistonvaraisuutta ja sattumaa.

Tekemällä kuvia kuvista neuvottelen menneen kanssa ja yritän valmistautua tulevaan.

Alma Peltola (s. 1990) on unkarilais-suomalainen kuvataiteilija ja taidekasvattaja. Hän on valmistunut Taiteen maisteriksi Aalto-yliopiston Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulusta vuonna 2020 ja opiskellut myös Budapestin kuvataideakatemian maalauksen osastolla.
Näyttelyä on tukenut Kansan sivistysrahasto.