ALAKERTA | 7.8.-24.8.2021
Helle jatkuu päivästä toiseen. Yritän kirjoittaa tätä tekstiä asunnossani, jossa ilma ei liiku ja lämpötila on minulle liikaa. Ajatukseni laahustavat kuumuudessa. Kirjoittamisen sijaan vaeltelen sivustolta toiselle.
Netissä törmään solastalgian käsitteeseen. Se tarkoittaa surua, eräänlaista koti-ikävää, jota ihminen tuntee kotiseutunsa tuhoutuessa tai muuttuessa peruuttamattomasti: olla kotonaan, mutta silti vieraassa ympäristössä.
Muutokset luonnossa tapahtuvat vähitellen ja silti liian nopeasti. Tuntuu kuin katselisi hidastettua räjähdystä.
Tähän näyttelyyn olen rakentanut kukkia eräänlaisena surutyönä. Kukkani ovat koneen, eläimen ja kasvin hybridejä, olentoja, joissa luonto ja kulttuuri yhdistyvät. Kukaksi tunnistettavia, mutta silti olemukseltaan vieraita. Samalla olen käynyt läpi niitä ahdistavia tunteita, joita luonnossa tapahtuvat peruuttamattomat muutokset aiheuttavat. Veistokseni edustavat pelkoa, surua, vihaa ja voimattomuutta: demoneita, jotka yritän voittaa säilyttääkseni toimintakykyni.