YLÄKERTA | 8.8.–25.8.2020

Näyttelykokonaisuuteni lähtökohtana on ajatus ihanteellisesta maailmasta, paratiisista. Paratiisi on satumainen todellisuus: onnellinen, esteettinen, yltäkylläinen ja turvallinen. Se on uskomusten mukaan paikka kuoleman jälkeen, palkinto elämästä. Kuvaan paratiiseja, jotka samalla enteilevät myrskyä, vaaraa vaarattomassa. Pedot ovat asettuneet lampien äärelle leikkiin, tanssiin tai taisteluun, eräänlaisena peilinä pohjimmiltaan primitiiviselle ihmisluonnolle.

Juliana Hyrri (s.1989) on helsinkiläinen kuvataiteilija, joka työskentelee pääsääntöisesti piirustuksen, maalauksen ja nykysarjakuvan keinoin. Hyrrin taiteessa toistuu päällekkäinen ja usein ristiriitoja synnyttävä kerronnallisuus nivoutuneena toiseuden, kasvun ja luopumisen teemoihin. Aihiot nousevat selkeästi esille erityisesti hänen esikoissarjakuvateoksessaan Satakieli joka ei laulanut (Suuri Kurpitsa, 2019).

ALAKERTA | 8.8.–25.8.2020

Maa valittaa helmikuun vaakasuorilla vesisateilla. Se huutaa huonoa oloaan ääri-ilmiöillä, mutta hallitsevalla kädellä ei ole sille korvia. Kuurona ja sokeana tekijä jättää merkit huomiotta ja jatkaa muuttumatonta liikettään.

Maailman tilaa seuratessa on vaikea välttyä ajatukselta, että ihminen on traumaattisin asia, mitä maapallolle on koskaan tapahtunut. Suhteellisen rauhallisesti alkanut suhde on muuttunut kiihtyväksi hyväksikäytöksi ja välinpitämättömyydeksi. Ihminen on kasvattanut henkistä yliotettaan ja hallitsee maapallon jokaista pintaa ja elementtiä. Kunnioitus on kadonnut oman edun tavoittelun tieltä, ja vaikuttaa siltä, ettei edes edessä häämöttävä tuho saa ihmistä muuttamaan toimintaansa. Mikäli maapallo selviää elossa ihmisestä, on sen edessä pitkä ja raskas toipumisprosessi. Ei saa koskea rajaa palan maata luonnonsuojelualueeksi ja antaa sille näin mahdollisuuden toipumiseen.

Anne Järvi on Turussa asuva kuvataiteilija, joka työskentelee piirrosanimaation, piirroksen sekä teks-tiiliveiston parissa. Järven teokset käsittelevät usein ihmistä ja tämän rakentamaa yhteiskunnan ja maailman ilmiöitä.

Paulon Säätiö on tukenut näyttelyn toteutusta.

YLÄKERTA | 18.7.–4.8.2020

Kaikki näyttelyn teokseni ovat syntyneet tämän kevään aikana. Olen käsitellyt tämän hetken ajatuksiani ja tunteitani tekemällä teoksia suojautumisesta ja sisäisistä olotiloistani. Materiaaleiksi ovat päätyneet kosketeltava ja suojaava kangas, paljastava ja kylmä muovi ja jostakin syystä myös tekokarva.

ALAKERTA | 18.7.–4.8.2020

Heli Lundströmin ja Salla Sillgrenin OH SUGAH! -näyttelykokonaisuus Galleria Rajatilan alakerrassa pohtii sanojen makeutta ja sokerisuutta. Millaiset sanat tai lauseet saavat puistatuksen aikaan makeudellaan, millaiset yhdistelmät pursuavat yli imelyyttä ja kuinka paljon on tarpeeksi äitelää? Milloin liika on liikaa ja missä vaiheessa ällömakeat sanat saavat meissä aikaan sokeriähkyn? Runokoneen runot peittelevät siirappisuudellaan ja jättävät hattaraa suupieliin.

Näyttely OH SUGAH! yhdistää teoskokonaisuuteen rakennusmateriaaleista tehtyjä veistoksia ja videotaidetta runokoneen runoihin. Syntyy makeaa jota ei voi vastustaa tai makeaa jota ei tee enää mieli edes maistaa, jolloin pelkkä katsominenkin tuntuu sementiltä vatsanpohjassa.

OH SUGAH! -näyttely on Lundströmin ja Sillgrenin ensimmäinen yhteisnäyttely. Sekä Sillgren että Lundström opiskelevat Turun AMK:n Taideakatemiassa kuvataiteilijoiksi. He työskentelevät laaja-alaisesti yksin ja yhdessä kuvataiteen eri medioiden parissa.

YLÄKERTA | 17.6.–17.7.2020

Näyttelyn teokset ovat maan tai kasan kuvia tai fantasioita.

Kun joku asia laitetaan kasaan, se lakkaa olemasta laadullisesti erityinen. Asiat muuttuvat samaksi kun ne sekoittuvat toisiinsa. Kasvit kasvavat niiden läpi, ja toiset asiat voivat mennä niiden sisään. Identiteettien rajat eivät pysy ehjinä ja tarkkoina. Myös maa on sellainen. Tavara voidaan heittää maahan, kun sitä ei enää tarvita, ja muutenkin asiat usein päätyvät lopulta maahan. Metsässä on lahoamaan jätettyjä romuja. Ehkä ne voidaan vielä ottaa sieltä joskus käyttöön jos tarvitaan, mutta ei haittaa jos ne menevät käyttökelvottomiksi. Esineet muuttuvat ensin raaka-aineeksi ja sitten jätteeksi, ja lopulta niitä ei enää erota maasta.

Näyttelyn kuvat ovat kirjavan elämänvoiman purkauksia, jota kehys pidättelee pienehkön suorakulmion sisällä. Kuvissa on jonkin palasia ja riekaleita, ehjän rikkoutumista, läpileikkauksia, repeämistä, puhkeamista ja esiinastumista.

Käytän havainnollistavaa tyyliä – kuvan osaset astuvat yhtä aikaa esiin julistaen ylpeänä: ”Tällainen olen!” Kuvissa on entiteettejä, jotka ottavat reippaasti tilansa kuvapinnalla samaan tapaan kuin kasvien lehdet pyrkivät valoon. Identiteetit kamppailevat säilyäkseen, ja havaitseva mieli pyrkii pitämään niitä ehjinä samaan aikaan kun ne sekoittuvat ja hukkuvat kasaan.

Teokseni esittävät:

• kokevaa ihmistä ekosysteeminä, joka ei ole tarkkarajainen

• oman kehon ja mielen eheyttä kyseenalaistaen sen

• keskittymisvaikeuksia

• luontoa tehtaan kaltaisena järjestelmänä, jonka joka osalla on oma selvä tehtävänsä

ALAKERTA | 17.6.–17.7.2020

Ilmastonmuutoksesta puhuttiin jo silloin, kun olin lapsi kahdeksankymmentäluvulla. Leikin maailmanloppua, mutta uskoin, että aikuiset pelastavat planeetan. He eivät tehneet niin, ja nyt lapset pelkäävät, että aikuiset eivät vieläkään vakavissaan yritä pelastaa planeettaa. Ilmastokriisin keskellä eläminen on ahdistavaa. Eläimiä, ympäristöä ja yhteiskunnallisia teemoja käsitelleenä taiteiljana en voi sivuuttaa vakavaa aihetta työssäni.

Vakavasta pohjavireestä huolimatta Tutkielmia säästä ja energiasta ei ole järin synkkä näyttely. Minimalistiset ja käsitteelliset teokseni aukeavat parhaiten nimiensä avulla. Ne ovat syntyneet pienien huomioiden ja sattumien avulla. Kun muutin sateiseen Turkuun, mustat talvet ihmetyttivät ja aloin pitää lumipäiväkirjaa. Olen kerännyt samankaltaisia merkintöjä viime aikoina luonnosta, ja työstänyt niitä teoksiksi. Metsiin ja uhanalaisiin puihin liittyvät teokset ovat nousseet huolesta ympärillämme tapahtuvasta monimuotoisuuden häviämisestä.

Energia on monimutkainen ympäristöongelmiin ja elämäntapoihimme liittyvä aihe, jota näyttelyssä pyrin tarkastelemaan enimmäkseen esteettisin keinoin. Energiaa käsittelevät teokseni saivat kimmokkeensa pöydästä, joka syttyi palamaan auringon polttopisteen kuumentuessa liikaa koristeena olleen lasipallon avulla. Auringon rinnalla energianlähteet ovat peräisin esimerkiksi voimalaitoksista lahjana saaduista puuhiilestä ja kivihiilestä.

YLÄKERTA | 1.6.–16.6.2020

Sanni Salmelan taidenäyttely I Won’t Go to Venice With My Grandchildren avautuu ensi kertaa Rajatila Galleriassa 1.6.2020. Näyttely koostuu akvarellimaalauksista, joiden parissa Salmela on työskennellyt loppuvuodesta 2019 alkaen. Teoskokonaisuus pohjautuu Välimeren risteilyyn, jolla Salmela oli isovanhempiensa kanssa vuonna 2006. Näissä teoksissa katsoja voi matkustaa hänen mukaansa nostalgian värittämään menneisyyteen, jossa Venetsian tulvat päihittettiin kävelyrampeilla ja keltaisilla kumisaappailla.

Teoksissaan Salmela muistelee omaa kaksitoistavuotiasta minäänsä, sitä teiniyden kynnyksellä olevaa kiusallista ja lapsellista, kilttiä ja ajattelevaista lasta, sekä hänen isovanhempiaan. Kaikessa naiiviudessaan ja yksinkertaisuudessaan nämä lomakuviin pohjautuvat teokset sijoittuvat hyvinkin monimutkaiseen ja vaikeasti selitettävään ajanjaksoon, niin taiteilijalle henkilökohtaisesti, kuin globaalisti maailmallekin.

Sanni Salmela on 25-vuotias kuvataiteilija, joka asuu ja työskentelee Tampereella. Hän valmistui Kankaanpään taidekoulusta keväällä 2019.

ALAKERTA | 1.6.–16.6.2020

Tatu Heinämäen peliteos Celestial Bodies esittäytyy ensi kertaa Galleria Rajatilassa. Installaation muodon ottanut peli kutsuu kokijan näkemään unta auringosta, planeetoista ja valoa hehkuvista tähdistöistä.

Celestial Bodies on yhteenkietouma totta ja kuvitelmaa, uni jonka kulun kokija saa päätettäväkseen. Se on kokoelma oudolla tavalla tuttuja näkyjä, hallusinaatio joka ei välttämättä ikinä pääty.

∞

Pelitutkimuksessa tunnetaan termi taikuuden piiri. Se on tila jossa arkitodellisuutemme säännöt eivät päde, paikka jossa uudet todellisuudet saavat mahdollisuuden tulla esiin. Siellä pääsy toiseen maailmaan aukeaa.

Tatu Heinämäki on helsinkiläinen kuvataiteilija, joka työskentelee monialaisesti liikkeen, valon ja äänen parissa. Heinämäki on kiinnostunut pelien tavasta rakentaa maailmaa ja niiden mahdollisuudesta järjestää todellisuuttamme uudelleen.

Pitkän tauon jälkeen Rajatilan ovet aukeavat ja näyttely- ja laitapuotitoiminta jatkuu 1.6. alkaen.

Näyttelytoiminta lähtee pyörimään Sanni Salmelan ja Tatu Heinämäen näyttelyillä 1.6.-16.6. Rajataiteen hallitus on kuitenkin päättänyt toistaiseksi rajoittavansa näyttelytiloissa yhtä aikaa olevien kävijöiden määrän 10 henkeen, joten valvojamme eivät ehkä päästä uusia kävijöitä heti sisään jos gallerialla on ruuhkaa. Jos haluatte tulla pienellä tai isolla ryhmällä katsomaan näyttelyitä, niin voitte varata ryhmällenne oman ajan gallerialle sen aukioloajalle numerosta 041 5232992 tai sähköpostitse yhdistys@rajataide.fi.

Lisäksi pyydämme kaikkia kävijöitämme pitämään yllä hyvää perushygieniaa käsien pesun suhteen ja pitävänsä hyvän turvavälin muihin paikalla olijoihin. Jos kuulutte riskiryhmään tai teillä on mahdollisia flunssan oireita, pyydämme teitä käyttämään maalaisjärkeä gallerialle tuloa suunnitellessanne oman ja muidenkin ihmisten hyvinvoinnin vuoksi.

Tervetuloa ja pysykää terveinä,

Rajataide Ry

IKKUNAGALLERIA | 16.5.–26.5.2020

Tällä hetkellä galleria Rajatilan ikkunasta on nähtävillä Senni Aleksandran ja Sanna Saarreharjun Muukalainen mukanani -näyttely aina 26.5. asti.

Ikkunanäyttelystä kävi tekemässä oman tulkintansa tanssitaiteilija Inka Pohjonen.

Galleri Rajatila on toistaiseksi suljettu Covid-19 tilanteen vuoksi

ALAKERTA | 7.3.–24.3.2020

Olemme nykyisin jatkuvasti kiireisiä ja liikkeessä, mutta samaan aikaan emme ole koskaan olleet niin paikoillaan. Istumme töissä ja matkustaessa autossa, junassa tai lentokoneessa, urheillessakin olemme usein paikallaan kuntosalin laitteissa. Elli Vuorisen stop motion – videoinstallaatio Kiirehessä Liikkumatoin (2019) tarkastelee tätä kiireisen liikkumattomuuden käsitettä asettaen museoesineet eläytymään modernin arjen haasteisiin.

Antiikkisen puisen morsiusvakan pariskunta hajoaa sytykkeiksi (engl. tinder) ja lasivitriinin muinaispatsas väsyy kuulemaan avokonttorin autuudesta. Saviruukun juoksija ei pysty lopettamaan treenaamistaan (Just do it!). Perinteiset etnografiset esineistöt ja kansantaiteen hahmot kaikkialta maailmasta muodostavat teoksessa kuvitteellisen yhtenäiskulttuurin ja identiteetin, joka on samaistuttavaa kaikille. Myös ääniraidalla esiin nousevat nykyelämän ongelmat toistavat kaikessa pinnallisuudessaan ikiaikaisia tuntemuksia rakkauden kaipuusta, yksinäisyydestä, riittämättömyydestä ja vanhenemisen pelosta.

Kiirehessä Liikkumatoin on toteutettu yhteistyössä Kansallismuseon kanssa. Osa teoksessa nähtävästä esineistöstä kuuluu Kansallismuseon etnografisiin kokoelmiin, osa on taiteilijan itse rakentamia. Animaatioteos on kiertänyt yli 50:llä elokuva- ja taidefestivaalilla ja voittanut mm. pääpalkinnon pohjoismaiden suurimmilla animaatiofestivaaleilla Fredrikstadissa.

Elli Vuorinen (s. 1985) on animaatiotaiteilija, joka asuu ja työskentelee maatilallaan Piikkiössä. Hänen työnsä tasapainottelevat usein surrealistisen, ilahduttavan ja oudon välimaastossa. Vaikka Vuorisen animaatioissa on usein humoristinen sävy, käsittelevät ne merkityksellisiä teemoja, kuten melankoliaa, yksinäisyyttä ja toivoa. Turun Taideakatemiasta animaatio-ohjaajaksi vuonna 2011 valmistunut Vuorinen työskentelee niin stopmotion- ja piirrosanimaatioiden kuin installaatioidenkin parissa. Hänen kuutta aiempaa elokuvaansa on esitetty kymmenillä kansainvälisillä festivaaleilla ja ne ovat voittaneet lukuisia palkintoja.

Näyttely on saanut tukea Opetus- ja kulttuuriministeriöltä ja Taiteen edistämiskeskukselta. Äänisuunnittelun ja näyttelyn teknisen toteutuksen on tehnyt Jani Lehto. Teoksesta on myös samanniminen Pyjama Filmsin tuottama elokuvateatteriversio, jota ovat tukeneet AVEK, Suomen elokuvasäätiö ja Taiteen edistämiskeskus.