Matti Hyvönen – Kasa- ja maa-aiheisia kuvia

YLÄKERTA | 17.6.–17.7.2020

Näyttelyn teokset ovat maan tai kasan kuvia tai fantasioita.

Kun joku asia laitetaan kasaan, se lakkaa olemasta laadullisesti erityinen. Asiat muuttuvat samaksi kun ne sekoittuvat toisiinsa. Kasvit kasvavat niiden läpi, ja toiset asiat voivat mennä niiden sisään. Identiteettien rajat eivät pysy ehjinä ja tarkkoina. Myös maa on sellainen. Tavara voidaan heittää maahan, kun sitä ei enää tarvita, ja muutenkin asiat usein päätyvät lopulta maahan. Metsässä on lahoamaan jätettyjä romuja. Ehkä ne voidaan vielä ottaa sieltä joskus käyttöön jos tarvitaan, mutta ei haittaa jos ne menevät käyttökelvottomiksi. Esineet muuttuvat ensin raaka-aineeksi ja sitten jätteeksi, ja lopulta niitä ei enää erota maasta.

Näyttelyn kuvat ovat kirjavan elämänvoiman purkauksia, jota kehys pidättelee pienehkön suorakulmion sisällä. Kuvissa on jonkin palasia ja riekaleita, ehjän rikkoutumista, läpileikkauksia, repeämistä, puhkeamista ja esiinastumista.

Käytän havainnollistavaa tyyliä – kuvan osaset astuvat yhtä aikaa esiin julistaen ylpeänä: ”Tällainen olen!” Kuvissa on entiteettejä, jotka ottavat reippaasti tilansa kuvapinnalla samaan tapaan kuin kasvien lehdet pyrkivät valoon. Identiteetit kamppailevat säilyäkseen, ja havaitseva mieli pyrkii pitämään niitä ehjinä samaan aikaan kun ne sekoittuvat ja hukkuvat kasaan.

Teokseni esittävät:

  • kokevaa ihmistä ekosysteeminä, joka ei ole tarkkarajainen
  • oman kehon ja mielen eheyttä kyseenalaistaen sen
  • keskittymisvaikeuksia
  • luontoa tehtaan kaltaisena järjestelmänä, jonka joka osalla on oma selvä tehtävänsä

Outimaija Hakala – Tutkielma säästä ja Energiasta 2

ALAKERTA | 17.6.–17.7.2020

Ilmastonmuutoksesta puhuttiin jo silloin, kun olin lapsi kahdeksankymmentäluvulla. Leikin maailmanloppua, mutta uskoin, että aikuiset pelastavat planeetan. He eivät tehneet niin, ja nyt lapset pelkäävät, että aikuiset eivät vieläkään vakavissaan yritä pelastaa planeettaa. Ilmastokriisin keskellä eläminen on ahdistavaa. Eläimiä, ympäristöä ja yhteiskunnallisia teemoja käsitelleenä taiteiljana en voi sivuuttaa vakavaa aihetta työssäni.

Vakavasta pohjavireestä huolimatta Tutkielmia säästä ja energiasta ei ole järin synkkä näyttely. Minimalistiset ja käsitteelliset teokseni aukeavat parhaiten nimiensä avulla. Ne ovat syntyneet pienien huomioiden ja sattumien avulla. Kun muutin sateiseen Turkuun, mustat talvet ihmetyttivät ja aloin pitää lumipäiväkirjaa. Olen kerännyt samankaltaisia merkintöjä viime aikoina luonnosta, ja työstänyt niitä teoksiksi. Metsiin ja uhanalaisiin puihin liittyvät teokset ovat nousseet huolesta ympärillämme tapahtuvasta monimuotoisuuden häviämisestä.

Energia on monimutkainen ympäristöongelmiin ja elämäntapoihimme liittyvä aihe, jota näyttelyssä pyrin tarkastelemaan enimmäkseen esteettisin keinoin. Energiaa käsittelevät teokseni saivat kimmokkeensa pöydästä, joka syttyi palamaan auringon polttopisteen kuumentuessa liikaa koristeena olleen lasipallon avulla. Auringon rinnalla energianlähteet ovat peräisin esimerkiksi voimalaitoksista lahjana saaduista puuhiilestä ja kivihiilestä.

Sanni Salmela – I Won’t Go to Venice With My Grandchildren

YLÄKERTA | 1.6.–16.6.2020

Sanni Salmelan taidenäyttely I Won’t Go to Venice With My Grandchildren avautuu ensi kertaa Rajatila Galleriassa 1.6.2020. Näyttely koostuu akvarellimaalauksista, joiden parissa Salmela on työskennellyt loppuvuodesta 2019 alkaen. Teoskokonaisuus pohjautuu Välimeren risteilyyn, jolla Salmela oli isovanhempiensa kanssa vuonna 2006. Näissä teoksissa katsoja voi matkustaa hänen mukaansa nostalgian värittämään menneisyyteen, jossa Venetsian tulvat päihittettiin kävelyrampeilla ja keltaisilla kumisaappailla.

Teoksissaan Salmela muistelee omaa kaksitoistavuotiasta minäänsä, sitä teiniyden kynnyksellä olevaa kiusallista ja lapsellista, kilttiä ja ajattelevaista lasta, sekä hänen isovanhempiaan. Kaikessa naiiviudessaan ja yksinkertaisuudessaan nämä lomakuviin pohjautuvat teokset sijoittuvat hyvinkin monimutkaiseen ja vaikeasti selitettävään ajanjaksoon, niin taiteilijalle henkilökohtaisesti, kuin globaalisti maailmallekin.

Sanni Salmela on 25-vuotias kuvataiteilija, joka asuu ja työskentelee Tampereella. Hän valmistui Kankaanpään taidekoulusta keväällä 2019.

Tatu Heinämäki – Celestial Bodies

ALAKERTA | 1.6.–16.6.2020

Tatu Heinämäen peliteos Celestial Bodies esittäytyy ensi kertaa Galleria Rajatilassa. Installaation muodon ottanut peli kutsuu kokijan näkemään unta auringosta, planeetoista ja valoa hehkuvista tähdistöistä.

Celestial Bodies on yhteenkietouma totta ja kuvitelmaa, uni jonka kulun kokija saa päätettäväkseen. Se on kokoelma oudolla tavalla tuttuja näkyjä, hallusinaatio joka ei välttämättä ikinä pääty.

Pelitutkimuksessa tunnetaan termi taikuuden piiri. Se on tila jossa arkitodellisuutemme säännöt eivät päde, paikka jossa uudet todellisuudet saavat mahdollisuuden tulla esiin. Siellä pääsy toiseen maailmaan aukeaa.

Tatu Heinämäki on helsinkiläinen kuvataiteilija, joka työskentelee monialaisesti liikkeen, valon ja äänen parissa. Heinämäki on kiinnostunut pelien tavasta rakentaa maailmaa ja niiden mahdollisuudesta järjestää todellisuuttamme uudelleen.

Tommi Musturi – Päättymättömät elämät

YLÄKERTA | 7.3.–24.3.2020

Päättymättömät elämät näyttelykokonaisuus sisältää grafiikan vedoksia (seri- ja risografia), maalausinstallaation sekä taiteilijakirjan. Sekatekniikalla piirroksen ja maalauksen keinoin toteutetut työt pakenevat tyylejä muodostaen oudolla tavalla järjestäytyneen, omalakisen energiaa purskuvan mashup-maailman.

Teoskokonaisuus kutsuu katsojaa kohti jotain ajatonta, kenties kateissa ollutta. Se luotaa jokaisessa yksilössä piileviä kokemisen alueita, jotka pakenevat sanallistamista. Päättymättömät elämät on syntynyt vastakohtana laiska-aistiselle parvikäyttäytymiselle, kiireiselle “click and get”-kulttuurille sekä taiteen konseptoinnille.

“Olen tutkinut pitkään esittävän kuvan ja kerronnan rajoja. Näyttelyni jatkaa tätä tutkimusta kulkeutuen tutun ja tuntemattoman sekä toden ja illuusion rajoilla. Toivotan kokijalle rikasta, voimaannuttavaa, hämmentävää ja loputonta matkaa.”

Galleria Rajatilassa esillä olevaa näyttelyä ovat tukeneet Kuvittajat ry ja Taiteen edistämiskeskus. Tekijä kiittää myös Koneen säätiötä, Timo Vaittista (Rooftop Press) sekä Jens-Uwe Claußia (Shining-Labor).

Tommi Musturi (s. 1975, TaM) on Siurossa asuva kuvataiteilija ja Suomen käännetyin nykysarjakuvantekijä. Hänen töilleen on ominaista hegästyttävä tyylien kirjo sekä värikkäät ja voimalliset sisäiset maailmat.

Elli Vuorinen – Kiirehessä liikkumatoin

ALAKERTA | 7.3.–24.3.2020

Olemme nykyisin jatkuvasti kiireisiä ja liikkeessä, mutta samaan aikaan emme ole koskaan olleet niin paikoillaan. Istumme töissä ja matkustaessa autossa, junassa tai lentokoneessa, urheillessakin olemme usein paikallaan kuntosalin laitteissa. Elli Vuorisen stop motion – videoinstallaatio Kiirehessä Liikkumatoin (2019) tarkastelee tätä kiireisen liikkumattomuuden käsitettä asettaen museoesineet eläytymään modernin arjen haasteisiin.

Antiikkisen puisen morsiusvakan pariskunta hajoaa sytykkeiksi (engl. tinder) ja lasivitriinin muinaispatsas väsyy kuulemaan avokonttorin autuudesta. Saviruukun juoksija ei pysty lopettamaan treenaamistaan (Just do it!). Perinteiset etnografiset esineistöt ja kansantaiteen hahmot kaikkialta maailmasta muodostavat teoksessa kuvitteellisen yhtenäiskulttuurin ja identiteetin, joka on samaistuttavaa kaikille. Myös ääniraidalla esiin nousevat nykyelämän ongelmat toistavat kaikessa pinnallisuudessaan ikiaikaisia tuntemuksia rakkauden kaipuusta, yksinäisyydestä, riittämättömyydestä ja vanhenemisen pelosta.

Kiirehessä Liikkumatoin on toteutettu yhteistyössä Kansallismuseon kanssa. Osa teoksessa nähtävästä esineistöstä kuuluu Kansallismuseon etnografisiin kokoelmiin, osa on taiteilijan itse rakentamia. Animaatioteos on kiertänyt yli 50:llä elokuva- ja taidefestivaalilla ja voittanut mm. pääpalkinnon pohjoismaiden suurimmilla animaatiofestivaaleilla Fredrikstadissa.

Elli Vuorinen (s. 1985) on animaatiotaiteilija, joka asuu ja työskentelee maatilallaan Piikkiössä. Hänen työnsä tasapainottelevat usein surrealistisen, ilahduttavan ja oudon välimaastossa. Vaikka Vuorisen animaatioissa on usein humoristinen sävy, käsittelevät ne merkityksellisiä teemoja, kuten melankoliaa, yksinäisyyttä ja toivoa. Turun Taideakatemiasta animaatio-ohjaajaksi vuonna 2011 valmistunut Vuorinen työskentelee niin stopmotion- ja piirrosanimaatioiden kuin installaatioidenkin parissa. Hänen kuutta aiempaa elokuvaansa on esitetty kymmenillä kansainvälisillä festivaaleilla ja ne ovat voittaneet lukuisia palkintoja.

Näyttely on saanut tukea Opetus- ja kulttuuriministeriöltä ja Taiteen edistämiskeskukselta. Äänisuunnittelun ja näyttelyn teknisen toteutuksen on tehnyt Jani Lehto. Teoksesta on myös samanniminen Pyjama Filmsin tuottama elokuvateatteriversio, jota ovat tukeneet AVEK, Suomen elokuvasäätiö ja Taiteen edistämiskeskus.

Toni-Petri Ruotsalainen ja Ilona Tala

YLÄKERTA | 15.2.-3.3.2020

Ruotsalaisen teossarja ”TOTEM” käsittelee ihmisen luontosuhdetta:
moni kokee hengenheimolaisuutta eläimiin, muodostaen näin
toteemisuhteen jonkin luontokappaleen kanssa. Toteemit ovat
henkiolentoja, joihin ihmisten uskotaan olevan maagisessa yhteydessä: ihminen, jolla on toteemi, kokee omaavansa sen voimia ja olemusta. Kuitenkin yhä useammalle tämä luontosuhde tapahtuu digitaalisesti näytön välityksellä. Teoksissa kaukaa luonnollisilta ja valokuvamaisilta vaikuttavat eläimet muuttuvat läheltä tarkasteltuna abstrakteiksi värimassoiksi, jotka kutsuvat katsojaa pohtimaan luontosuhdettaan: jos yhteytemme luontoon on katkennut, voimmeko olla osa sitä?

Ilona Talan suurikokoiset, eläinaiheiset veistokset leikittelevät
kontrasteilla; kovasta ja kylmästä metallista muodostuvat veistokset muuntuvat pehmeiksi ja lämpimiksi muodon- ja värinkäytön kautta. 3Dmallinnoksia muistuttavat teokset vaikuttavat höyhenenkeveiltä läpinäkyvän, verkkomaisen pintansa ansiosta, ja temaattisesti nämä luonnollisen kokoiset eläinten ”mallinnokset” muistuttavat luonnon herkkyydestä ja katoavaisuudesta, ja pyrkivät herättämään ihmisiä sen tärkeyteen. Veistokset häilyvät luonnollisuuden ja keinotekoisuuden välimaastossa, mitä korostaa myös Talan kirkas väripaletti, joka toisaalta tuo teoksiin pehmeyttä ja tunnelmallisuutta

Timo Takala – Linnunpönttö

ALAKERTA | 15.2.-3.3.2020

Projektin alussa kerään metsään jätettyä rautaromua. Yhdistän sitä uudeksi tangoksi. Taon sahan, sahaan lautoja tukista. Lopulta nikkaroin linnunpöntön ja ripustan sen takaisin metsään, mistä se tulikin. Videodokumentaatiossa vilahtelee myös saksanpaimenkoira Luca, joka auttaa minkä pystyy.

Metsä on useimmille suomalaisille tuttu, rauhoittava ja ehkä jopa pyhä paikka. Toisaalta se on ollut myös paikka minne on saatettu heittää vanhat jääkaapit ja autonrenkaat; poissa silmistä, poissa mielestä. Kuultuani juttuja kiinalaisista turisteista, jotka saattavat pelätä eksyvänsä erämaahan jopa suomalaisella mökkialueella, ymmärsin, että suomalaisten erityislaatuinen suhde metsään ei ole pelkkä klisee.

Projektin myötä olen myös kiinnittänyt huomiota lintukantoja koskevaan uutisointiin. Lintukannat ovat romahtaneet 1980-luvun alusta, joidenkin lajien osalta jopa yli 90 prosenttia.

Timo Takala (s. 1980) tunnustelee teoksissaan, miten paljon tai miten vähän nykytaiteessa voi olla käsityötä. Turkulainen Takala on osallistunut näyttelyihin vuodesta 2002 saakka ja hänen töitään on mm. Valtion taidekokoelmassa.

Teoksen toteutusta on tukenut Taiteen edistämiskeskus / Kuvataiteen näyttöapurahalautakunta.
Näyttelyn toteutusta on tukenut Taiteen edistämiskeskus / Varsinais-Suomen taidetoimikunta.

Iida Valkonen – Land(e)scapes

YLÄKERTA | 4.1.-21.1.2020

Painan piirtimen vasten pintaa ja pian jälki alkaa elää. Viivat muodostavat kudelmia, hetkellisiä näkymiä, jotka muuntuvat pian joksikin muuksi. Luon, hajotan, järjestän uudelleen, täsmennän, löydän, kadotan, päästän irti, aloitan alusta.

Viivat uppoavat mustaan paperiin, kuin ne painautuisivat vasten avaruutta ja sen samettisen tummaa syleilyä. Pohdin missä ovat avaruuden seinämät? Piirtämisessä on jotain ääretöntä, kaiken voi järjestää aina uudelleen. Jäljelle jää raunioita, fragmentteja, joiden yli uusi tuuli pyyhkii huolettomin elein. Näkymä muuntuu tai katoaa, mikään hetki ei ole ikuinen.

Näyttelyä on tukenut Suomen taideyhdistys nuorten taiteilijoiden apurahalla.

Villanueva/Nives

ALAKERTA | 4.1.-21.1.2020

Villanueva & Nives on kahden Turkulaisenkuvataiteilijan installaatioihin keskittynyt kollaboraatio. Taiteilijakaksikko tekee paikkasidonnaisia installaatioita ja näyttelykokonaisuuksia.

Taiteilijoita yhdistää intuitiivinen mielikuvitukseen pohjautuva työskentely, joka toteutuu jaetulla työhuoneella vuorovaikutukseen pohjautuvana prosessina. Maalausten maisemallista estetiikkaa on täydennetty veistosten muotokuvallisuudella, teosten etsiessä yhtymäkohtia toisistaan. Näin ollen teoskokonaisuuden funktio on toimia sekä kaksiulotteisessa kuvassa että kolmiulotteisestisamaan aikaan.

Maria Agureeva – Dust, Kulttuuritalo Laikku 8.2.-1.3.

Maria Agureeva – Dust | Мария Агуреева – «Пыль»
8.2.-1.3.2020
Kulttuuritalo Laikun studio
Osa Rajataiteen venäläisen nykytaiteen tapahtumasarjaa.

TOMU

Rajataide tuo helmikuussa Kulttuuritalo Laikun studioon venäläisen kuvataiteilija Maria Agureevan (s. 1985) viisikanavaisen videoinstallaation “Tomu”. Teos häivyttää rajoja dokumentaarisuuden, performanssin ja leikin välillä. Agureeva esiintyy itse installaation videoissa, joissa hän luo ja täydellistää rituaalinomaisesti taideobjektia. Pakonomaisia mittoja saavan leikkaamisen ja hiomisen jälkeen tekijän omasta kehosta otetusta valusta on kuitenkin lopulta jäljellä vain pölyä, joka leviää kaikkialle. Teos nostaa esille kysymyksiä vallalla olevasta itsensä kehittämisen kultista, oman itsen tutkimisesta sekä materian anonyymiydestä.

Näyttelyä tukee Opetus- ja kulttuuriministeriö.

DUST
“The globe of this earth is not just a machine, but also an organized body, as it has a regenerative power” – James Hutton, 1788

The five-channel video installation entitled “Dust” is a work by a well-known Russian artist Maria Agureeva (b. 1985), whose practice in the course of 2010s has been determined by her interest in the bodily domain, its ambivalent images and affects, traces and imprints, its social status and metaphoric potential.

Confidently migrating from one material and technical environment to another (from painting and photography to ceramics, plaster, latex, synthetic resins, video and performance), Agureeva has developed a personal, idiosyncratic formal language – visually appealing and subtly provocative, – focusing our attention on the material, sensual and, at the same time, alchemically unstable nature of creative activity. Her receptiveness to various materials, surfaces and textures, both natural and artificial, her use of pure color as an emotional trigger, the strange, exciting shape of her objects, poised between naturalism and abstraction, – all of these features organically reflect themselves in the iconographic dimension, filled as it is with anxious hints and associations.

Unfolding itself on five screens of different format, “Dust” may be seen as Agureeva’s programmatic statement, which brings together many of her key ideas and quite consciously erases the borders between documentary film, performance and play. Positioning herself in a laboratory situation of “the artist at work”, for almost an hour she demonstrates in a multi-angle perspective the painstaking, ritualized process of producing and perfecting an art object. From the initial stage – a plaster cast of her own knee – she proceeds to the making of a positive form in pink plastic, and then loses herself in its obsessive polishing. Rhythmically cutting away more and more from the surface of the object, erasing all possible “fails“, idealizing, smoothing and “making it look better,” she quite logically arrives at its annihilation in the state of complete dispersion and nothingness.

Dressed in a pure white uniform-dress, the artist engages in a struggle with an element of the world of things, a beautiful splinter that maintains an immediate indexical connection to her body. Subjecting the sculptural object to the polishing apparatus, she methodically transforms it into colored dust, which is spreading all over and settling on the table, touching her hands, trembling and grouping itself into curious, quasi-organic patterns, meditatively shown in close-up on one of the screens.

For Agureeva, the constantly polished object not only acts as a metonymic symbol of a certain human body that found itself under the destructive power of self-design – a kind of cult that dominates the global society and forcefully calls for each of us to change, to deny our imperfections and become someone else in the search of a true identity. Equally important for the artist is the gaze aimed at herself – the protagonist of the video who is focused on her body (the making of the cast as a point of reference is telling), on her work and her goal. It is a picture of a protagonist of an atomized world where reality comes down to personal experience and personal achievement, and limits itself exclusively to individual sensations. In its turn, the painted dust – flying over and then forming new and unexpected microforms, is capable of reminding one about the impersonal universality of matter (to which plastic, pigment, plaster and flesh all belong) – not self-contained and mechanical, but liberated and eternally regenerated.

Text by: Anna Arutunian, Andrey Egorov

The exhibition is supported by The Ministry of Education and Culture.

ПЫЛЬ
«Этот земной шар – не просто машина, но организованное тело,
ибо он обладает силой регенерации»
– Джеймс Геттон, 1788 г.

Пятиканальная видеоинсталляция «Пыль» – работа известной российской художницы Марии Агуреевой (р. 1985), практику которой на протяжении 2010-х годов определяет интерес к телесности, ее амбивалентным образам и аффектам, следам и отпечаткам, социальному статусу и метафорическому потенциалу.

Уверенно перемещаясь из одной материальной и технической среды в другую (от живописи и фотографии до керамики, гипса, пластика, латекса, видео и перформанса), Агуреева разработала узнаваемый пластический язык – зрелищный и подспудно провокативный – заостряющий внимание на материальной, чувственной и вместе с тем алхимически зыбкой природе художественного творчества. Восприимчивость к различным, естественным и синтетическим, материалам, поверхностям и фактурам, использование чистого цвета в качестве эмоционального триггера, странная, волнующая форма ее объектов, балансирующих между натурализмом и абстракцией – все эти качества органично и в некотором смысле зеркально переходят в иконографическое измерение, насыщенное тревожными намеками и ассоциациями.

Инсталляцию «Пыль», развернутую на пяти экранах различного формата, можно рассматривать как программное высказывание Агуреевой, синтезирующее многие ее ключевые идеи и намеренно стирающее границы между документальным фильмом, перформансом и спектаклем. Помещая себя в лабораторную ситуацию «художника за работой», она без малого в течение часа с различных ракурсов демонстрирует скрупулезный, ритуализированный процесс производства и совершенствования объекта искусства. От первой стадии, слепка собственного колена, она переходит к позитивной формовке в розовом пластике, а затем – к самозабвенной и обсессивной шлифовке. Ритмично отсекая все больше и больше от поверхности предмета, удаляя всевозможные рельефные «изъяны» – идеализируя, сглаживая и «улучшая» его, она закономерно аннигилирует его до состояния полной дисперсии и пустоты.

Облаченная в чистое белое платье-униформу, художница вступает в состязание с элементом вещного мира, красивым осколком, сохраняющим непосредственную индексальную связь с ее телом. Подчиняя скульптурный предмет шлифующему аппарату, она методично превращает его в рассыпающуюся цветную пыль, ложащуюся на стол, касающуюся ее рук, колышущуюся и сбивающуюся в причудливые, квазиорганические узоры, медитативно явленные крупным планом на одном из экранов.

Полирующийся объект выступает у Агуреевой не только как метонимический символ условного человеческого тела, которое оказалось под властью разрушительного самодизайна – своего рода культа, господствующего в сегодняшнем глобальном обществе и настойчиво призывающего каждого из нас измениться, отказаться от несовершенства, стать кем-то другим в поисках подлинной идентичности. Думается, что для художницы равно важен и отстраненный взгляд на саму себя – главного героя видео, сфокусированного на своем теле (здесь неслучаен слепок как точка отсчета), своей работе и своей цели. Это взгляд на героя атомизированного мира, в котором реальность сводится к личному опыту и персональному успеху, замыкается исключительно на индивидуальном переживании. В свою очередь, окрашенная пыль, разлетающаяся и образующая все новые, неожиданные микроформы, вполне может напомнить о безличной универсальности материи (к которой принадлежит и пластик, и пигмент, и гипс, и плоть) – не замкнутой и механической, но свободной и вечно регенерируемой.

Андрей Егоров и Анна Арутюнян