Alakerta | 23/7/2016-9/8/2016

Tallenteita videoteos esittelee neljä henkilöä luoden heistä jokaisesta liikkuvan muotokuvan. Videoissa henkilö esitellään kaunistelematta, juuri sellaisena kuin hän on. Toisin kuin perinteisissä muotokuvissa, Tallenteita teoksessa tuodaan esille ihmisen pienet yksityiskohdat, kuten epäonnistunut itserusketus tai mustelmat ja painaumat iholla. Videokuva koostuu lähikuvista, piirtäen katsojalle teoksessa esiintyvien henkilöiden ääriviivoja.

Tallenteita on jatkuva sarja muotokuvia, jonka tarkoituksena on tutustua ihmiseen pelkkää ulkomuotoa syvemmin. Mia Rantavaara on tamperelainen kuvataiteilija. Hän työskentelee tällä hetkellä pääosin videotaiteen parissa.

miarantavaara.wordpress.com
mia.rantavaara@gmail.com

Näyttelyä tukee: Taiteen edistämiskeskus, Pirkanmaan taidetoimikunta

Yläkerta | 2/7/2016-19/7/2016

Muistelmia maailmasta, jota ei enää halunnut katsoa. Minkälaisia muistikuvia jäi olemassaolosta, jonka muodot ja käsitteistökin vähitellen unohtuu. Jos aktiivisesti on katsomatta ulkoista todellisuutta ja sen valmiiksi annettua selitystä, alkaa nähdä paremmin sisäisiä tapahtumia. Muistot oudoista yksityiskohdista yhdistyvät ja luovat kokonaisuuden olemisesta, siitä miltä elämä oikeasti näyttää. Maailmasta on poistunut kaikki ulkoiseen todellisuuteen viittaavat ihmisten luomat infrastruktuurit ja kulttuurin mukanaan tuomat esineet, jopa kasvojen ilmeet tuntuvat merkityksettömiltä. Kuin olisi ollut poissa maailmasta vuosia ja yrittäisi muistella, miltä maailma ja ihmiset näyttävät. Kaikki turha unohtuu ja jäljelle jäävät vain taivas ja maa, tuntoaistiin perustuva muistikuva ihmisyydestä. Valotapahtumatkin ovat kuin epätäydellisesti rakennettu häilyvä muisto valosta.

Maalaukseni ovat eräänlaisia tyhjiä näyttämöitä, joissa tapahtuu jotain paikalleen seisahtanutta, epämääräistä ja hämmentävää. Esiin nousee ihmisten välisiä psykologisia tiloja, välähdyksiä hetkistä, joissa käsitteet eivät vielä ole muodostuneet. Maalauksissa tutut asiat näyttäytyvät vieraina ja outoina, jotta ne voisi kokea ehkä syvemmin.

Alakerta | 2/7/2016-19/7/2016

”Elävän organismin ja ympäristön välillä ei ole mitään tarkkaa rajaa. Eliö ja ympäristö ovat yhtä, aivan kuten eliön osat ja toiminta ovat yhtä siinä mielessä, että emme voi erottaa niitä muuttumattomina, emmekä siten voi ymmärtää tai tutkia yhtä erillään toisesta. Tosiasiassa emme voi erottaa normaalia elävää rakennetta sen normaalista ympäristöstä, emmekä siten voi sanoa, missä elävä rakenne päättyy ja ympäristö alkaa.”
–J.S. Haldane

Pauliina Heinänen käsittelee teoskokonaisuudessaan identiteettiä, yksilöllisyyttä ja yksilön suhdetta ympäröivään maailmaan. Lähtökohtana ovat kysymykset olevaisuudesta ja minästä. Mikä “minä“ on, jos yksilön kehossa on enemmän ulkoisia bakteereita, kuin yksilön omaa dna:ta? Onko perimmäistä, pysyvää minuutta olemassa, vai onko se kulttuurinen konstruktio, kuvitelma jostain? Heinänen valottaa kehollisten ja performatiivisten video- ja valokuvateosten kautta omaa suhdettaan näihin kysymyksiin; kohtaa ja kätkee itsensä, kääntää katseen ulkopuolelta sisäänpäin.

Pauliina Heinänen (s.1992) on valokuva- ja videotaiteilija, joka hyödyntää työskentelyssään sekä tieteellisiä ja filosofisia lähtökohtia, että henkilökohtaista kokemustaan. Hänen teoksiaan yhdistävät kysymykset ihmisen maailmankuvasta: siitä, miten kohtaamme luonnon, toiset ihmiset ja itsemme. Hän on valmistunut valokuvaajaksi Lahden Muotoiluinstituutista, ja jatkaa taiteen maisteriopintoihin Aalto-yliopistoon syksyllä 2016.

Heinäsen työskentelyä on tukenut Taiteen edistämiskeskus, Varsinais-Suomen taidetoimikunta.

www.pauliinaheinanen.com

4/6/2016-21/6/2016

In Field Reductions, realized in collaboration with composer and sound artist Andrea Mancianti, field recordings of sound are deconstructed in units of sound objects that are mechanically activated to stage the original field.
Transparent boxes are filled with natural objects commonly found outdoors, such as fallen branches, grass, leaves, dirt. Small motors let the matter collide, crackle and rub, to generate a soundscape that resembles at times a sonic environment we can experience in a forest or the countryside.
The kinetic element is not used as a sound object in itself, rather it is used to recreate, as an imitation, the sound as I remember it at the moment of the experience. It creates a plausible but approximated soundscape. For me this process let the visitor experience both a familiar environment but at the same time wonder about the construction of the real experience.
The soundscape is a re-enactment of fields as opposed to a composition of field recordings. The sounds are not recorded as-is but reduced to a recipe or a script for individual elements.
The main question regards the experience of this object: is this an imitation of the real soundscape or does it become an entity of its own? And further, how is in fact constructed our notion and expectation of natural beauty projected onto nature?
In The Space of Year, a multichannel audiovisual installation, the audiovisual recordings collected throughout a year have lost their documentation function leaving space to their reinterpretation as material to be composed.
The space of a year portrays the passage of time during the course of a year and deconstructs visual and sonic material associated with nature and its transformation throughout different seasons. The piece is a re-composition and transformation of memories now divorced from the context were collected.

The fieldwork towards the realization of the piece has been carried out during two residencies: Arteles in Hämeenkyrö, September 2012 and AiR Bergen at USF Verftet in Bergen, January – March 2013.
The exhibition is supported by AVEK – The Promotion Centre For Audiovisual Culture.

MORE INFO AT:
www.robertopugliese.net
www.andreamancianti.com

14/5/2016-31/5/2016

Arvela ja Leeve kommentoivat Suomen delfiinien traagista elämää ja hämärässä pidettyä tulevaisuutta sarkasmin, ironian ja mustan huumorin keinoin. Näyttely nostaa esille Särkänniemen delfiinien uhrauksen viihteen ja valistuksen nimissä. Samalla se jatkaa julkista keskustelua eläinten pitämisestä niille sopimattomissa elinolosuhteissa.

”Vanhemmat vievät mielellään lapsiaan katsomaan vankeudessa eläviä eläimiä läheltä. Tervetuloa Ähtärin pakkasiin pandat!” toivottaa Arvela.

Hanna Arvelan videoteoksessa Suomen vanhin delfiini kertoo arjestaan lukittuna kaksioon kolmen työkaverinsa kanssa. Veera (2015) on katsottavissa myös osoitteessa: vimeo.com/164614774

Jaakko Leeven työ Säilyke (2016) pohtii delfiinien kohtaloa lopettamispäätöksen jälkeen. Huoli delfiinien edelleen jatkuvasta elämästä ahtaissa ja rajoitetuissa tiloissa jatkuu – ovatko delfiinit sittenkin vain tuote, jonka divestoinnilla omatunto puhdistetaan?

”Miksi kukaan ei kerro yleisölle delfiinien tilanteesta? Toivomme keskustelun jatkuvan, vaikka delfinaario onkin suljettu”, Leeve toteaa.

Ajatus delfinaario-aiheisesta näyttelystä syntyi, kun Tampereen kaupunginvaltuusto tyrmäsi äänin 46/16 delfinaarion alasajon vuonna 2014. Eläinoikeus aktivistien kampanjoinnin ansiosta yleisön asenteet muuttuivat nopeasti ja delfinaarion ylläpito muuttui kannattamattomaksi. Särkänniemi päätti lopettaa delfinaarioliiketoiminnan vuonna 2015.

Yläkerta | 23/4/2016–10/5/2016

Sirkku Rosin teoksissa ihmisellä on yllään iho. Iso elin, joka toimii yhteytenä ja rajana toiseen. Veresliha, ääriviiva sekä välittäjä itsen ja maailman välillä. Lihassaan ihminen toimii ja lihassaan ihminen ajattelee. Ihminen on eläin, joka kuitenkin kaipaa selityksiä kaaoksen keskellä. Ihminen järkeilee viettejään vastaan tai on niiden vietävänä. Toimii miten sattuu. Toisinaan sattuu riman alituksia.
Teoksissa ollaan hetkellisissä välitiloissa, joissa arkiset tapahtumat muuttuvat rituaaleiksi, ja todellisuudentaju rakoilee hienovaraisesti. Yksinkertaisetkin eleet voivat saada ritualistista voimaa, kun arki muuttuu absurdiksi.

Limbo:
Karibian mereltä peräisin oleva tanssi, jossa tanssijat alittavat aina vain alemmaksi laskettua rimaa musiikin ja taputusten tahdissa. Tanssija ei saa suorituksen aikana koskettaa maata muulla kun jalkaterillään. Alun perin tanssi oli osa hautajaisrituaalia, ja sen katsotaan symboloivan elämän voittoa kuolemasta, sekä elämän kiertokulkua. 1960-luvulla Limboa ryhdyttiin tanssimaan esiintymislavoilla yleisön viihdyttämiseksi.
Limbo, limbus:
Katolisessa teologiassa välitila kastamattomina kuolleille lapsille ja Vanhan testamentin hurskaille.

Sirkku Rosi on Pirkanmaalainen kuvataiteilija, joka työskentelee tällä hetkellä pääasiallisesti akvarellin ja performanssin parissa.

Sirkku Rosi
sirkkurosi.com
sirkku.maenpaa@gmail.com

Näyttelyä tukee: Taiteen edistämiskeskus, Pirkanmaan taidetoimikunta

Alakerta | 23/4/2016–10/5/2016

Timo Marila tuo Galleria Rajatilaan maisemia maisemien takaa.

Maisemat jotka syntyivät valokuvakollaaseista Marilan ensimmäiseen yksityisnäyttelyyn (Holiday Memories from Places I Haven’t Visited), ovat muuttuneet Rajatilan näyttelyyn abstrakteiksi. Kuviin on paikan sekä tilan lisäksi tullut näkyviin kuluva aika sekä matka.

Miksi maisema?
– Kuvan reunat katkaisevat maiseman, ja kiikareillakin näkee vain niin pitkälle.
Mitä meinaat?
– hmmmm. Muistan lapsena katselleeni kiinnostuneena ilmakuvia. Oli mukava kuvitella sitä maisemaa niitten
kehyksien jälkeen. Nää on niikun tarinoita. Alkuja, keskikohtia tai loppuja. Muistan pitäneeni tarinoista.
OK.
-Mitä meinaat?

Timo Marila (s.1981) on vuonna 2013 Turun Taideakatemiasta valmistunut turkulainen kuvataiteilija.
Pääasiallisesti Marila tekee kuviaan digitaalisesti maalaamalla, sekä valokuvaamalla.

Even the most breathtaking landscape ain’t nothing without perspective.
-Bart Rolando

2/4/2016 – 17/4/2016

ääni-installaatio

Bits and Bytes on suuren mittakaavan mekaaninen ääni-installaatio, joka rakentuu 104 korppuasemasta. Jokaisen yksittäisen korppuaseman pyörimisnopeutta pystytään säätelemään reaaliaikaisesti, ja installaation yhteissointi muodostuu asemien mekaanisesta värähtelystä. Bits and Bytes on kuin suuri, sähkökäyttöinen ja elävä organismi – elävien koneiden liikkeestä syntyvä, soiva pienoismaailma.

Marko Timlin on suomalais-saksalainen äänitaiteilija, jonka tausta on kokeellisessa musiikissa, säveltämisessä ja vapaassa improvisaatiossa. Häntä kiehtoo teknisten objektien kätkettyjen äänimaailmojen löytäminen ja paljastaminen, sekä luonnonilmiöiden muuntaminen ääneksi teknologian keinoin. Hänen teoksensa muodostavatkin linkkejä luonnon, teknologian ja ihmisen välille.

2/4/2016 – 17/4/2016

levysoittimet, monikanavaääni, luuppaavat äänilevyt

Sävellys ja miksaus Pink Twins
Tietokoneet, syntetisaattorit, siniaallot Juha ja Vesa Vehviläinen
Sello Markus Hohti
Huilu Hanna Kinnunen
Klarinetti Mikko Raasakka
Harppu Lily-Marlene Puusepp
Masterointi Teemu Korpipää
Vinyylikaiverrus Christoph Grote-Beverborg / Dubplates & Mastering, Berliini

Levysoitininstallaatio Inwards to Infinity luo musiikkia hyödyntämällä ikuisuuteen asti toistuvia luuppaavia äänilevyjä. Teoksessa miksautuvat yhteen defunensemblen muusikoiden tuottamat sellon, huilun, klarinetin ja harpun äänet Pink Twinsin elektronisiin äänikerrostumiin.

Pink Twins on Helsingissä toimiva, kahden kuvataiteilijan ja elektronimuusikon, veljesten Juha ja Vesa Vehviläisen, muodostama duo. Vuonna 1997 perustetun Pink Twinsin teoksia on ollut esillä näyttelyissä ja festivaaleilla kaikilla mantereilla, ja heidän audiovisuaalisia live-esityksiään on nähty niin Euroopassa, molemmissa Amerikoissa, Aasiassa kuin Australiassakin. Pink Twinsin musiikki perustuu konkreettisten ja sähköisesti tuotettujen äänten, hälyn ja musiikillisten elementtien käsittelyyn esitystilanteessa.

Yläkerta | 12/3/2016 – 29/3/2016

*

”Death to false metal” – Manowar

”Kuolemaa ei ole” – Rauni-Leena Luukanen-Kilde

*

Näyttely koostuu sekatekniikkateoksista. Mukana on videoita, veistoksia, esinekollaaseja ja jotain muuta. Kierrätän teoksissa aiemman elämäni varrella keräämiäni esineitä, kuten äänikasetteja, legoja, videonauhaa, leluja, äänilevyjä, CD:itä, kirjeitä yms.

Työskennellessäni tutkin muistia ja identiteettiä; miten materia ja muisti vaikuttavat toisiinsa sekä yhdessä niiden haltijaan. Muuttuuko jokin meissä, jos luovumme aiemmin tärkeinä pitämistämme esineistä? Tekevätkö muistot esineistä jotain muuta kuin tavaraa? Katoaako muisto, jos esine tuhoutuu? Mitä esineet kertovat meistä, miten ne määrittävät ja sitovat meitä? Ovatko henkilökohtaiset esineet galleriatilassa jotain liian banaalia, paljastavaa tai omahyväistä? Kumpi on tärkeämpää: omistaminen vai luopuminen?

Niko Skorpio (s. 1974) on valmistunut kuvataiteilijaksi Tamkista 2014 ja suorittaa jatko-opintojaan Aalto-yliopiston Taiteen ja suunnittelun korkeakoulussa. Hän työskentelee pääasiassa äänen, videon, valokuvan ja sekalaisen tavaran ja toiminnan parissa. Hän on toiminut aiemmin graafisen suunnittelun ja kokeellisen musiikin parissa, ja nykyään taiteellisen työskentelyn ohessa media-alan opettajana.

Alakerta | 12/3/2016 – 29/3/2016

Esillä olevat teokset kuuluvat Runner´s Hallucinations -sarjaan, pidemmän aikavälin yhä jatkuvaan projektiin. Pääosin musteella ja akryylillä pohjustetulle vanerilevylle toteutetut kuvat kertovat tarinaa oman elämänsä ultrajuoksijasta, joka matkan edetessä ajautuu kokemaan aistiharhoja sekä unenomaisia välähdyksiä. Hallusinaatiot kietovat yhteen hahmon henkilökohtaisia, yhteiskunnallisia, ympäristöllisiä ja historiallisia mielikuvia sekä ongelmakohtia.
Kokonaisuudesta tulee ilmestymään myöhemmin taidesarjakuvakirja.

Juuso Leppälä (s. 1981 Viljakkala, Ylöjärvi) on opiskellut Satakunnan ammattikorkeakoulussa, Kankaanpään kuvataiteen yksikössä 2001-2005. Leppälän teokset ovat piirroksellisia, melko pienikokoisia ja usein väritykseltään mustavalkoisia. Yhtymäkohtia löytyy niin sarjakuvailmaisuun kuin metalligrafiikkaankin.

Yläkerta | 20/2/2016-8/3/2016

Tykkään käydä suihkussa, ehkä se liittyy äidin kohtuun ja lapsivedessä lillumiseen. Tosin elämän alku on minulle yhdentekevä, en muista sitä.

Lapsena olin pieni ja hintelä. Minulla oli varmasti koulun ja naapuruston rumimmat silmälasit. Opettelin seisomaan käsilläni ja ompelin nukeille vaatteita. Isä oli kolhoosin mies ja tulevaisuus rautaisen hyvä! Sitten tuli liikaa monitoimikoneita, ketsuppia ja minusta tavallaan apina. Minä kaaduin, mutten itkenyt, ainakaan koko ajan.

Nuoruudessa ystävät ovat se mihin pitäisi turvautua, tosin ainakin uskottelen itselleni, että kellun omin voimin. Kaikki asiat vaikuttavat kaikkeen; painovoima, kemia, huumori, vitamiinit, ruokavalio… No, joskus käy huonosti ja mielet järkkyvät, kuoleman ankeriaat meren pohjalla kärkkyvät. Kapteeni etsii laivaa, jossa kelpaisi nukkua, tekomme ovat vain pisara meressä, johon voisi hukkua. Tulin kerran melkein hulluksi, tai niin minä kuvittelin. Sillä hetkellä söin omenan, golden delicious, se on mun suosikkihedelmä. Kuoleman pelkääminen on typerää, sinä et tule ymmärtämään kuolemaa enkä minäkään. Ei meidän tarvitse.

‘Lapsivesi, aallot ja myrsky’ -näyttely koostuu akryyli- ja öljyvärimaalauksista.

Jesse Avdeikov (s. 1986) on Helsingissä asuva ja työskentelevä kuvataiteilija. Teoksissaan hän käsittelee arkea; sen vaivalloisuutta ja nautinnollisuutta. Sekoittamalla turhat ja tärkeät asiat keskenään Avdeikov pyrkii selvittämään, mikä on elämässä huomionarvoista. Avdeikov on valmistunut Tampereen Ammattikorkeakoulusta vuonna 2014. Avdeikov työskentelee galleria-assistenttina Galleria Huudossa. Lapsivesi, aallot ja myrsky on hänen ensimmäinen yksityisnäyttelynsä.

jesseavdeikov(at)gmail.com
www.jesseavdeikov.com