Veera Lohiniva – Aaveet – Ghosts

ALAKERTA | 9.10.-26.10.2021

Veera Lohinivan näyttely Aaveet – Ghosts on teoskokonaisuus, jossa henkien ja aaveiden maailma tihkuu ihmisten todellisuuteen. Teosten henkiolennot kuvastavat ei-erillistä itseä – kuinka pohjimmiltaan olemme rajattomia, pysymättömiä, olosuhteidemme summia.

Taiteilija on inspiroitunut buddhalaisesta käsityksestä itsettömyydestä. Ymmärrämme ja koemme itsemme erillisinä suhteessa toisiin ihmisiin ja ympäristöömme. Buddhalaisuuden mukaan meillä ei kuitenkaan ole erillistä itseä – koostumme olosuhteista ja ketjureaktioista, olemme saumattomasti osa kaikkea, mitä on. Taiteilijaa viehättää näiden kahden todellisuuden paradoksaalisuus, ja hän tutkii, miltä näyttää, kun erillisyys alkaa hajota. Prosessi voi olla mystinen, kaunis, jopa pelottava.

Teoksissa taiteilija pyrkii häivyttämään omaa erillisyyttään erilaisten rituaalien kautta, esimerkiksi samaistumalla kummitukseen tai leikkimällä metsän henkeä. Mitä aave voi kertoa meille
itsettömyydestä?

Teokset ovat vuonna 2021 valmistuneita video-installaatioita ja printtejä, jotka pohjautuvat performatiiviseen työskentelyyn. Yksi teoksista on live-esitys, ja se toteutetaan yhdessä Lauri Suvannon kanssa, joka tekee musiikin teokseen.

Veera Lohiniva (s.1990) on Turussa asuva kuvataiteilija, joka työskentelee performanssin, videotaiteen, installaation ja valokuvan keinoin. Hänen teoksensa ovat hypnoottisia ja meditatiivisia, ja ne käsittelevät usein eksistentiaalisia kysymyksiä ja oivalluksia, joita syntyy irrallisuuden ja toisaalta kaikkeen ympäröivään sulautumisen kokemusten kautta. Hänen työskentelynsä pohjautuu zen-meditaatioon ja tietoiseen läsnäoloon. Teoksia on esitetty erilaisissa näyttelyissä ja tapahtumissa Suomessa, ja lisäksi Etelä-Koreassa, Ruotsissa, Tsekeissä, Slovakiassa ja USA:ssa.

Tervetuloa myös katsomaan esitystä 15.10. klo 17. Vapaa pääsy!

Niina Kiiveri – Prinsessa ja halkomakone

VIDEOKOPPI | 18.9.-5.10.2021

2021
Yksikanavainen videoinstallaatio
9:06 min loop

Teokseni on fantasiaa, mutta totta.
Pohdin minulle jätettyä perintöä ja omaa suhdettani siihen.

Olen viettänyt elämäni lähes jokaisen kesän joko rankametsällä, puunhalonnassa tai liiterissä pinoamassa polttopuita. Olen oppinut tuntemaan puun niin, että osaan arvata, miten se käyttäytyy halkomakoneessa. Prinsessa ja halkomakoneon mielikuvituksen totuuden dokumentaatio. Isän pikku prinsessa tekee joka kesäistä työtä halkohäkeillä, jotka jäivät isältä kesken. Vaikka puita ajaa liiteriin joka kesä, koko kesän, puun määrä on vakio ja halkomisen tarve loppumaton.

Annina Mannila – Paluu

ALAKERTA | 18.9.-5.10.2021

Moni päiväkirjaa kirjoittava on varmasti yllättynyt palatessaan vanhoihin muistiinpanoihinsa. Mielikuvat tapahtumista ovat ajan kuluessa alkaneet elää omaa elämäänsä eivätkä enää vastaa tuoreeltaan muistiin merkittyä.

Koemme muistimme ja minuutemme suhteellisen vakaiksi, mutta oikeastaan muistikuvat ovat varsin hataralla pohjalla. Nykykäsityksen mukaan muistot koostetaan muistellessa aina uudelleen – joka kerta vähän toisin kuin aiemmin. Ristiriitaista kyllä, mitä enemmän muistelemme, sitä kauemmas ajaudumme alkuperäisestä muistosta.


Paluu menneisiin tapahtumiin ei muistutakaan nostalgista kotiinpaluuta, vaan paljon todennäköisemmin kulkija kohtaa muistojensa paikassa jo lähes tunnistamattomaksi muuttuneen maiseman. Näyttelyni käsittelee muistin oikkuja erilaisille materiaaleille vedostettujen ja projisoitujen valokuvien, videon ja installaation keinoin. Teoskokonaisuus pohjaa yli kymmenen vuoden aikana kesäpaikassani ottamiini henkilökohtaisiin, dokumentaarisiin valokuviin, mutta dokumentaarisuus ei suinkaan ankkuroi kuvia totuuteen menneistä tapahtumista.

Mahdollisuudet eri tulkintoihin vain lisääntyvät ajan myötä, kun muistot kuvaustilanteesta hämärtyvät. Irrallinen otos on kuin musteläiskätestin kuva, jolle annettu merkitys kertoo enemmän tulkitsijasta ja tulkintakontekstista kuin siitä mitä menneisyydessä tapahtui. Matkan varrella muistoihin sekoittuu monenlaisia aineksia muun muassa toisten ihmisten muistoista ja muista meitä ympäröivistä tarinoista. Valokuvan ottamista ja tulkintaa ”muistona” ohjaavat valokuvallisen kerronnan konventiot, se miten tiettyjä tilanteita tai aiheita on totuttu kuvaamaan.

Toiset muistot haihtuvat, vaikka kuinka yritämme pitää niistä kiinni, kun taas toiset palaavat piinallisesti mieleen yhä uudestaan ja uudestaan. Alakuloisena ei ehkä tavoita myönteistä muistoa, joka onnellisena on ollut elävänä mielessä. Muisti ei toimi tahtomme mukaan. Kirjailija John Irvingin sanoin: ”Luulet, että sinulla on muisti, mutta muistilla on sinut

Venla Laksola – Kukat jotka jäivät

ALAKERTA | 18.9.-5.10.2021

Talon tuttu tuoksu ottaa minut vastaan kun astun eteiseen. Hengitän ilmaa kodissa tekokukkien ja värikkäiden tapettien ympäröimänä. Istun ja odotan että hän tulisi huoneeseen. Näen kun valo tanssii huoneen ympäri huolellisesti ripustettujen verhojen läpi. Hän ei tullut enää huoneeseen, mutta oli kuitenkin siellä kanssani. Yö maalasi talon siniseksi ja minun piti päästää irti. Otin kukat talosta, joka on olemassa meidän yhteisessä menneisyydessä. En näe enää peilikuvaa, jota hän heijasti minulle vaan löydän sen itsestäni.

Muistojen tuoreena pitäminen on vaikeaa. Ajan kulkiessa on väistämätöntä unohtaa. Muistot haalenevat ja niistä tulee erilaisia. Menneisyys, tämä hetki ja tulevaisuus sekoittuvat.

Asetan kukat tyhjään tilaan ja maalaan valolla värit, joilla hän ympäröi itsensä. Värit jotka ympäröivät meidät ja joihin olimme niin tottuneet. Siinä ympäristössä tunsin olevani turvassa ja kokonainen. Nyt rakennan sen himmeän sinisen hiljaisuuden ja luumunpunaisen maailman, joka meillä oli. Yritän säilyttää kukat niin kuin muistot lakastumasta.

Venla Laksola käsittelee Kukat jotka jäivät -näyttelyssään yhteyttä toiseen ihmiseen ja surua sen katoamisesta. Näyttelykokonaisuus rakentuu videoinstallaatiosta ja valokuvista.

Venla Laksola (s.1991) on helsinkiläinen valokuvataiteilija. Laksola tarttuu intuitiivisesti käsittelemiinsä aiheisiin. Hän käsittelee töissään usein intiimejä ja henkilökohtaisia aiheita. Laksolan työskentelyyn on kuulunut kehollinen omakuva, joka on sittemmin laajentunut identiteetin pohtimiseen sekä ihmissuhteiden tarkasteluun. Laksola käyttää työssään valokuvan lisäksi videota.

Annu Kapulainen – Lähetyshäiriö

YLÄKERTA | 28.8.–14.9.2021

Näyttelyni koostuu 11 öljyvärimaalauksesta elektronisten laitteiden kuvaruuduille ja näyttöpinnoille. Olen saanut nämä ulkoisesti ehjät, mutta muuten rikkinäiset televisiot, tietokoneet, tabletit ja kännykät lahjoituksina eri ihmisiltä, joten kyseessä on kierrätysmateriaali. Ne saavat ikään kuin uuden elämän kuvataiteen palveluksessa.

Tutkin teoksissani katsetta ja katseen kohteena olemista. Koska elektroniset laitteet ovat nykyään niin keskeisiä elementtejä arjessamme, halusin tehdä intervention maalaamalla juuri erilaisille kuvaruuduille ja näytöille, joihin ihmisten katse muutenkin kohdistuu. Pidän kiinnostavana kontrastia hitaasti syntyvän staattisen öljyvärimaalauksen ja meitä kaikkia ympäröivän kuvatulvan välillä, joka vyöryy televisiosta, internetistä ja sosiaalisen median kanavien kautta. Käytän paljon aikaa maalauksen sommitteluun ja pyrin harkitulla kuvalla kertomaan olennaisen.

Monissa maalauksissani toistuu pyöreä muoto joko keskeisenä elementtinä tai pienenä yksityiskohtana, kuten musta aukko ja silmän pupilli. Sitä kautta työt nivoutuvat myös temaattisesti toisiinsa ja käyvät vuoropuhelua keskenään.

Teokseni pysähdyskuvineen ovat saaneet lisämerkityksiä vertautumalla koko yhteiskunnan pysähtyneisyyteen, jonka koronapandemia on aiheuttanut. Kun ihmiset ovat eristäytyneet koteihinsa, tuntuu siltä, että erilaisten näyttöpäätteiden parissa vietetty aika on lisääntynyt entisestään. Lähetyshäiriön voi nähdä heijastelevan laajemminkin tämänhetkistä maailmaa ja elämää, kun arjen ohjelmisto on häiriytynyt tavalla tai toisella. Häiriöt saattavat kuitenkin avata uusia kanavia ajatella toisin.

Työskentelyäni on tukenut Taiteen edistämiskeskus.

Laura Laurila – MATKOILLA

ALAKERTA | 28.8.–14.9.2021

Matkustan mielelläni. Ulkomaanmatkailu on kuitenkin ollut viime aikoina mahdotonta ja jopa vaarallista. Vaikka pandemia äkkiä katoaisikin, kokisin ilmastosyyllisyyttä lentämisestä. En kuitenkaan pysty tukahduttamaan haluani matkustaa trooppiselle saarelle, seetripuiden alle tai vulkaaniselle vuorelle. Olisi ihanaa katsella värikkäitä kaloja koralliriutalla, maistella paikallista viiniä ja olla oman elämänsä tutkimusmatkailija. Kun en voi niin tehdä, olen päätynyt mielikuvamatkailemaan ja käsittelemään kaukokaipuutani maalausten avulla.

Matkahaaveeni ovat muuttuneet abstrahoiduiksi maalauksiksi. Olen maalatessani vieraillut vaikkapa Balilla, Malediiveilla, Madeiralla ja Kreikassa. Jotkut mielikuvat ovat etäisiä ja määrittelemättömiä, toiset hieman konkreettisempia. Se näkyy myös maalausten kuvastossa. Toivon,että katsoja lähtisi kanssani reissuun, kuvittelemaan itsensä matkalle.

Näyttely on jatkoa Galleria Paperihuoneessa Hämeenlinnassa ja Taidekeskus Ahjossa Joensuussa kesällä 2021 esillä olleille näyttelyille. Olen työstänyt näyttelyitä samaan aikaan, samalla teemalla. Aiemmista näyttelyistä poiketen Rajatilan näyttelyssä nähdään maalausten ja ääniteoksen lisäksi installaatio.

Laura Laurila on Tampereella asuva ja työskentelevä kuvataiteilija, joka suorittaa kuvataiteen ammattitutkintoa Turun Taideakatemiassa.

Taiteen edistämiskeskus on tukenut työskentelyä näyttelyn valmistamiseksi.

Juho Järvi – Lähellä kadonnut

VIDEOKOPPI | 7.8.-24.8.2021


Sirpalemaisesti rakentuvassa äänettömässä videoteoksessa seurataan läheltä kahden ihmisen
parisuhdearkea ja elämää heidän kodissaan. Kuvavirta on loputtomassa liikkeessä etsiessään hahmojen vaihtuvia toimia, tunnetiloja ja pieniä ohikiitäviä hetkiä. Teos pyrkii löytämään merkitystä sumeista ja epäselvistäkin tilanteista. Asioita tapahtuu paljon, mutta voimme teoksen kautta nähdä vain pieniä siivuja heidän elämästään. Teos sekoittaa dokumentaarista ja fiktiivistä materiaalia keskenään ja teoksen kuvaustyyli on saanut vaikutteita kokeellisen elokuvan pioneerin Stan Brakhagen tuotannosta.


Kesto: 7min
Vuosi: 2015
Kiitos: Hanna Lehikoinen & Toni Koivisto

Jussi Lautu – IN/VISIBILITY

YLÄKERTA | 7.8.-24.8.2021

I have learned that the most lethal part of the human is not the fist; it is the eye. What people see and how people see it has everything to do with power.”

Alok Vaid-Menon (2020)

Toiseus ei ole aina näkyvää tai sen näkyväksi tekeminen voi asettaa kuvissa esiintyvät henkilöt haavoittuvaan asemaan. IN/VISIBILITY -teossarja ehdottaa valokuvallisia keinoja, joiden keskiössä ovat itsemääräämisoikeus, epäonnistuminen ja epäselvyys.

Muunsukupuolisten1 omakuvat toteutettiin yhteistyössä siten, että osallistujilla oli kuvaustilanteessa täysi itsemääräämisoikeus. Studiossa he tekivät ja valitsivat kuvansa itse. Näin he päättivät kuinka tulevat nähdyiksi.

Teossarjan epäonnistuneet näkymät, glitchit, on kuvattu Google Street View -karttapalvelussa. Jack Halberstam väittää, että hetero- ja cisnormatiivisessa yhteiskunnassa queer-ihmiset väistämättä epäonnistuvat. Ulkopuolisuus voi kuitenkin auttaa hahmottamaan vallitsevien normien absurdin luonteen. Epäonnistuminen voi olla supervoima.

Voiko silmällä koskettaa? Ehkä epäselvällä kuvalla voi esittää asioita, jotka eivät ole näkyviä. Epäselvyys voi olla vastarintaa.

Jussi Lautu on valokuvataiteilija, kirjoittaja ja muusikko, joka on hädin tuskin olemassa. Hänen taiteellisen työnsä keskiössä ovat sukupuolen moninaisuuden kysymykset. Lautu on erityisen kiinnostunut valokuvallisten representaatioiden vaikutuksista sekä niiden tuottamiseen liittyvistä valtasuhteista.

Näyttelyä ovat tukeneet Finnfoto ry ja Taiteen edistämiskeskus.

1 Muunsukupuolisiksi luetaan tässä kaikki, jotka eivät itsestään selvästi identifioidu binäärisen sukupuolinormin mukaisesti naisiksi tai miehiksi.

Laura Ruotsalainen – Garden of Misfits

ALAKERTA | 7.8.-24.8.2021

Helle jatkuu päivästä toiseen. Yritän kirjoittaa tätä tekstiä asunnossani, jossa ilma ei liiku ja lämpötila on minulle liikaa. Ajatukseni laahustavat kuumuudessa. Kirjoittamisen sijaan vaeltelen sivustolta toiselle.

Netissä törmään solastalgian käsitteeseen. Se tarkoittaa surua, eräänlaista koti-ikävää, jota ihminen tuntee kotiseutunsa tuhoutuessa tai muuttuessa peruuttamattomasti: olla kotonaan, mutta silti vieraassa ympäristössä.

Muutokset luonnossa tapahtuvat vähitellen ja silti liian nopeasti. Tuntuu kuin katselisi hidastettua räjähdystä.

Tähän näyttelyyn olen rakentanut kukkia eräänlaisena surutyönä. Kukkani ovat koneen, eläimen ja kasvin hybridejä, olentoja, joissa luonto ja kulttuuri yhdistyvät. Kukaksi tunnistettavia, mutta silti olemukseltaan vieraita. Samalla olen käynyt läpi niitä ahdistavia tunteita, joita luonnossa tapahtuvat peruuttamattomat muutokset aiheuttavat. Veistokseni edustavat pelkoa, surua, vihaa ja voimattomuutta: demoneita, jotka yritän voittaa säilyttääkseni toimintakykyni.

Leena Lehti – Taiga

VIDEOKOPPI | 17.7.-3.8.2021

“Taiga” on elegia pohjoiselle havumetsävyöhykkeelle.Ilmaston lämpenemisen myötä kasvillisuusvyöhykkeiden rajat siirtyvät kohti pohjoista ja havumetsä sellaisena kuin me sen tunnemme on muuttumassa ja katoamassa.Taiga on tehty 16mm filmille ilman kameraa. Se yhdistää käsin raaputettua animaatiota ja taigalta kerättyjä pieniä kasveja ja sammalia.

Leena Lehti (TaM) on Tampereella työskentelevä videotaiteilija. Lehteä kiinnostaa ihmisen monimutkainen suhde ympäristöönsä, luontoon ja omaan kehoonsa. Hän on tutkinut videoteoksissaan kosketusta sekä sisäisen ja ulkoisen maailman sekoittumista toisiinsa. Hän hyödyntää teoksissaan vanhoja filmitekniikoita ja käsin tehtyjä efektejä.

Lehden teoksia on esitetty screeningeissä, näyttelyissä ja elokuvafestivaaleilla Suomessa ja ulkomailla.

Benjamin Phillips Nozdrachev – Pitkospuut

YLÄKERTA | 17.7.-3.8.2021

There is a point, somewhat deep in any forest, where the senses become clearer. Sound, smell
and movement become readable, and this is where I’m always trying to visit.
I like to leave the house without telling anyone where I’m going. Then just walk. It can be on the
path or off the path, and into the bush. Without any communication devices, distractions or
disturbances. Finding a place to watch and listen and learn.
I like how it feels to be alone in nature. In the isolation. Outside. Away from the construct of the
contemporary human agenda. It’s wildness feels healthy. I like to find a place where every
footstep has a choice. A place where you can feel blended, into the environment. A place where
at times it can feel like you’re being watched, from all directions, because you are. Not just by
animals, but by plants, dirt, clouds, the weather and everything nature has to offer. I feel especially
watched though by suspicious looking trees and even more so, stumps. An uprooted, cut or fallen
tree, displaying its glorious roots, knots, twists and history can often feel like meeting a strangely
contorted and wondrous creature. Frozen in positions that make me think they are actually
moving around when no one is looking. They are the things that have created and inspired the
stories of mystical forest creatures in the past. I consider them friends, and often revisit the same
stumps to see what they’ve been up to. What’s new? I walk around their neighborhood and sit
with them for a while. I take their portrait.
In Australian indigenous culture, all things in nature have a spirit, everything is important and
respected. From the smallest rock to the biggest mountain range. This belief is a major influence
in my work and in my life.


The work Pitkospuut is a homage to those footsteps and the spirits of those suspicious looking
trees and stumps.
It is the end result of two years walking alone, looking, listening and learning within the forests
throughout Finland and the bush in Australia.