Sanna Saarenpää — 50.000 vuotta

YLÄKERTA | 13.- 30.5.2017

Minkälaisten yti­mien ympä­ril­le tun­te­mam­me ihmi­syys ammoin syn­tyi? Mikä aines pii­lou­tuu koke­maam­me ihmi­syy­teen meis­sä jokai­ses­sa? Taidemaalari Sanni Saarenpään näyt­te­ly 50000 vuot­ta Galleria Rajatilan ylä­ker­ras­sa 13.–30.5.2017 ker­too tul­kin­to­ja uni­ver­saa­leis­ta kyvyis­tä ja yksi­löt yhteen liit­tä­vis­tä tavois­ta jäsen­tää maa­il­maa yhteis­ten maa­il­man­mal­lien kaut­ta.

Esillä oleva pie­nois­maa­laus­sar­jan Human Universal Pattern aihei­ta ovat tie­dol­le ja sen ker­to­mi­sel­le ammoin anne­tut aineel­li­set muo­dot kuten kult­tie­si­neet, maa­lauk­set ja hau­dat. Saarenpään kuvis­sa maa­il­mam­me on sol­mu­jen, kart­to­jen, merk­kien ja ritu­aa­lien maa­il­ma – ja todel­li­suus näyt­täy­tyy jäsen­nel­ty­nä ja mer­ki­tyk­sil­le perus­tu­va­na. Onko koke­mus­tem­me muo­to jotain jota itse kie­li kan­taa muka­naan ken­ties vii­den­kym­me­nen tuhan­nen vuo­den takaa tai kau­em­paa­kin?

Taiteilijaa on kieh­to­nut tapa, jol­la liki kaik­ki ihmis­kät­ten muo­vaa­ma herät­tää tun­teen ker­ran jäte­tyn vies­tin tavoit­ta­mi­ses­ta. Vaikka mui­nai­nen sok­ke­lok­si som­mi­tel­tu kivi­tar­ha ei ker­ro enää tar­koi­tus­taan, on sii­nä näyt­täy­ty­vä jär­jes­tys mei­dän reit­tim­me tuon laby­rin­tin raken­ta­jan mie­leen. Ei ole mitään uut­ta, joka oli­si todel­la tul­lut mei­dän ja esi-isäin väliin.

Saarenpään helei­den guas­si­töi­den pie­nuu­den ja täs­mäl­li­syy­den yhdis­tel­mä on poik­keuk­sel­li­nen. Taiteilijalle mit­ta­kaa­va on suo­ra kei­no luo­da kat­so­mi­seen yksi­tyi­syyt­tä. ”Pienten teos­ten kans­sa ihmi­nen on kah­den­kes­ki­ses­sä suh­tees­sa aivan fyy­si­ses­tä vält­tä­mät­tö­myy­des­tä joh­tuen”, Saarenpää tote­aa. Hänelle kyl­lin suur­ta tilaa suu­rel­le ja eheäl­le tun­te­mi­sel­le ei aina löy­dy kou­riin­tun­tu­vas­ta maa­il­mas­ta mut­ta mie­les­tä kyl­lä­kin. ”Työskentelyni läh­tö­koh­ta on, että vaa­ti­ma­ton maa­laus ei eroa mitoil­taan suu­rem­mis­ta teok­sis­ta sii­nä mie­li­ku­van ehey­des­sä ja pysy­vyy­des­sä, jon­ka teos saa­vut­taa kat­so­jan mie­len sisäl­lä.”

Näyttely on opin­ton­sa Kuvataideakatemiassa vii­me kevää­nä päät­tä­neen Sanni Saarenpään (s.1990, Helsinki) ensim­mäi­nen yksi­tyis­näyt­te­ly val­mis­tu­nee­na tai­tei­li­ja­na. Hän asuu ja työs­ken­te­lee par­hail­laan Tampereella.

David Muth — On C.D. Friedrich

ALAKERTA | 13. — 30.5.2017

In a series of videos entit­led “On C.D. Friedrich”, David Muth enga­ges with the famous German pain­ter and his par­ticu­lar approach to the depic­tion of landsca­pe. In one video we are pre­sen­ted with a drum­mer sit­ting behind his kit who is wor­king the drums. The sce­ne is taking place in the Finnish woods. The fra­ming of the shot has been cho­sen care­ful­ly accor­ding to the principles of pic­to­rial com­po­si­tions that were the land­mark of German Romantic pain­ting. Most impor­tant­ly, the sub­ject is enti­re­ly sub­su­med by the landsca­pe, the drum­mer is sta­ged in the back of the open volu­me and the­re­fo­re beco­mes a com­po­si­tio­nal ele­ment that is part of the wider ensemble gene­ra­ted by Muth’s visual selec­tion.

In Casper David Friedrich’s uni­ver­se, natu­re was posi­ted as a mir­ror of the soul of
indi­vi­duals aiming to with­draw from the loo­ming cata­strop­hes of industrial alie­na­tion.
But in a sta­te of “transcen­den­tal home­less­ness”, as Georg Lukacs so ada­mant­ly put it, indi­vi­duals inc­rea­singly seem to lack the capaci­ty to expe­rience the dif­fe­rence between sub­jects and envi­ron­ments as aest­he­tical­ly plea­sing. The pro­ta­go­nists in Muth’s video series don’t have the expe­rience of the “sublime”that was so impor­tant for Romanticism, and they don’t admi­re the landsca­pe — ins­tead they appear to be caught up in their own uni­ver­ses, circu­la­ting around the suns of their own acti­vi­ties.

Axel Stockburger, 2014

Juhani Tuomi — TAIDENÄYTTELY – Huuto pimeyden ytimeen

Yläkerta | 22.4. — 9.5.2017

Galleria Rajatilan ylä­ker­ras­sa on 22.04.–09.05.2017 esil­lä tai­de­maa­la­ri Juhani Tuomen (s.1983 Tampere) TAIDENÄYTTELY. Näyttely esit­te­lee sar­jan Tuomen öljy­vä­ri­maa­lauk­sia ja akryy­li­pii­rus­tuk­sia, jot­ka ovat huu­to pimey­teen tai­teen puo­les­ta!

Jostain syys­tä tai­tees­ta ei puhu­ta tai­teen vaan tie­teen kie­lel­lä. Taiteilijat on sysät­ty syrjään, ja kes­kus­te­lun (ja apu­ra­hat) on kaa­pan­neet kuraat­to­rit ja tut­ki­jat. Taideteoksista on tul­lut pro­pa­gan­dan väli­nei­tä, tai­de­kou­luis­sa puhu­taan pal­jon ja teh­dään vähän. Jokainen 2000-luvul­la opis­kel­lut kuva­tai­tei­li­ja tun­tee Michel Foucault’n, tai­teen his­to­rian tun­te­muk­sen ja kes­keis­ten väli­nei­den osaa­mi­sen jää­des­sä rei­käi­sek­si kuin juus­to

Esitän sar­jan maa­lauk­sia, jot­ka on teh­ty rak­kau­des­ta maa­laa­mi­seen, vain ja ainoas­taan maa­laa­mi­sen itsen­sä takia. En häpäi­se teok­sia­ni lii­maa­mal­la nii­hin sisäl­tö­jä, vaan luo­tan kat­so­jan ja teok­sen väli­seen koh­taa­mi­seen. Maalaus itses­sään riit­tää! Maalarit on kunin­kai­ta!

Juhani Tuomi (KuM) on pis­pa­la­lai­nen tai­de­maa­la­ri, joka asuu ja työs­ken­te­lee Tampereella. Hän on kiin­nos­tu­nut huo­no­maa­lauk­ses­ta. Tuomi on val­mis­tu­nut Kuvataideakatemian Maalauksen osas­tol­ta vuon­na 2010, sekä TAMK/Kuvataiteen kou­lu­tus­oh­jel­mas­ta vuon­na 2007

Einari Leskinen — Märehtijä

Alakerta | 22.4. — 9.5.2017

Tietämättömyys ja välin­pi­tä­mät­tö­myys pitä­vät muo­vin täyt­tä­mää kult­tuu­riam­me vah­vas­ti hen­gis­sä. Ymmärtääkö ihmi­nen mil­lai­sen maa­il­man kes­kel­lä hän elää? Makaammeko päi­vä päi­väl­tä syvem­mäl­lä muo­vi­mas­sas­sa?

Galleria Rajatilan kel­la­ri­ker­rok­seen raken­tuu kuva­tai­tei­li­ja Einari Leskisen uusin teos, ”Märehtijä”, joka käsit­te­lee ihmis­ten kulu­tus­kes­kei­syyt­tä muo­viin pai­not­tu­van kult­tuu­rin sisäl­lä. Leskinen on val­mis­tu­nut kuva­tai­tei­li­jak­si Imatralta Saimaan ammat­ti­kor­kea­kou­lus­ta 2015 ja työs­ken­te­lee valo­tai­teen, kuvan­veis­ton sekä ins­tal­laa­tion raja­pin­noil­la. Rajatilan näyt­te­ly on Leskisen ensim­mäi­nen yksi­tyis­näyt­te­ly.

Laura Happo : Kerran vuodessa timantteja

Yläkerta | 1.–18.4.2017

”Kerran vuo­des­sa timant­te­ja / Diamonds Once a Year” on teos­ko­ko­nai­suus, joka lei­kit­te­lee arki­sil­la ainek­sil­la, luo nii­hin uusia yhteyk­siä ja vah­vaa sym­bo­liik­kaa, mikä toi­mii samal­la teos­ten oman
todel­li­suu­den ja lai­na­lai­suuk­sien luo­ja­na. Teosten hil­jai­nen ja pai­na­va läs­nä­olo kut­suu kat­so­jaa.

Valokuvien luo­man illusi­nää­ri­sen maa­il­man avul­la mah­dol­li­sen ja mah­dot­to­man raja hämär­tyy. Arkinen mys­tiik­ka ohjaa luke­maan teos­ten sym­bo­liik­kaa ja poh­tii mm. luon­non ja käyt­tö­esi­nei­den rajo­ja.

Teokset ovat ase­tel­mal­li­sia ja per­for­ma­tii­vi­sia. Hapon tyy­li tuot­taa maa­lauk­sel­lis­ta jäl­keä on värin­käy­tön, tasai­sen valoo­rin ja sym­bo­lii­kan yhteis­sum­ma.

Laura Happo (s.1987) on Kajaanista kotoi­sin ole­va valo­ku­vaa­ja, joka asuu ja työs­ken­te­lee täl­lä het­kel­lä Tampereella. Hän tekee työ­tä valo­ku­van paris­sa moni­puo­li­ses­ti, niin tai­teen kuin jour­na­lis­ti­sem­man­kin kuvan puo­lel­la. Hapon teke­mis­tä mää­rit­tää kiin­nos­tus todel­li­suu­den, ihmi­sen ja luon­non rajoi­hin sekä hie­no­va­rai­seen mys­tiik­kaan.

Karkki Mäkelä: Drift

Alakerta | 1.–18.4.2017

drift (ajautua/ajaantua/hortoilla/kinostua/ohjautua/sorto/sortuma/kasautuma/ajopuu)

Näyttelykokonaisuudessa on kak­si sar­jaa, tapet­ti­rul­lil­le kol­laa­sil­la ja akryy­lil­lä teh­ty ”Kuokkavieraat”-installaatio asunn­ot­to­mis­ta sekä piir­tä­mäl­lä ja akva­rel­lil­la toteu­tet­tu sar­ja ”Aina näl­kä” lei­pä­jo­non asiak­kais­ta.

Eriarvoistavan ajat­te­lu­ta­van lisään­ty­mi­nen jakaa ihmi­siä mei­hin ja mui­hin. Vain omaa jouk­kuet­ta kan­na­te­taan. Vieraaksi koet­tui­hin on vai­keam­pi samais­tua tai tun­tea empa­ti­aa. Nimby-ajat­te­lu kukois­taa, vaik­ka mat­to voi kado­ta jal­ko­jen alta yllät­täen kenel­tä vain. Näyttelyn teos­ten hah­mo­jen abstra­hoin­ti koros­taa yksi­löl­li­syy­den ja inhi­mil­li­syy­den sekä ste­reo­ty­pioi­den ja ennak­ko­luu­lo­jen ris­ti­rii­taa — hah­mot ovat yhtä aikaa häi­ly­väi­siä ja toi­siin­sa sulau­tu­vai­sia muo­doil­taan mut­ta yksi­tyis­koh­dat nos­ta­vat esiin per­soo­naa.

”Kuokkavieraat”-installaatio

Syrjäiset tilat kerää­vät pai­kal­le hei­tä, ket­kä eivät ole ter­ve­tul­lei­ta muu­al­le. Köyhät, kodit­to­mat tai ker­jä­läi­set koe­taan häi­rit­se­vik­si, möröik­si, joi­ta halu­taan väl­tel­lä ja jot­ka halu­taan pii­lot­taa. Kuokkavieraat-ins­tal­laa­tio kuvaa näi­tä ihmi­siä kei­tä koh­del­laan kuin haa­mu­ja.

”Aina näl­kä” -sar­ja

Kuva-aihei­na ovat lei­pä­jo­nois­sa sei­so­vat ihmi­set. Näinä aikoi­na yhä useam­pi puto­aa köy­hyys­ra­jan ala­puo­lel­le jou­tues­saan muun muas­sa irti­sa­no­tuk­si tai pät­kä­työ­läi­sek­si. Eriarvoisuus on kas­va­nut räi­keäs­ti; samaan aikaan kun syö­mä­kel­pois­ta ruo­kaa hei­te­tään kaik­kial­la ros­kiin, lei­pä­jo­not pite­ne­vät ympä­ri Suomea. Jonot muo­dos­tu­vat taval­li­sis­ta ihmi­sis­tä, joil­la jokai­sel­la on oma tari­nan­sa jonoon pää­ty­mi­ses­tä.

Karkki Mäkelä (s.1982) on Tampereella asu­va ja työs­ken­te­le­vä kuva­tai­tei­li­ja. Mäkelä työs­ken­te­lee pää­asial­li­ses­ti akryy­lil­lä, kol­laa­sil­la ja mono­ty­pial­la, yhdes­sä ja erik­seen. Häntä kiin­nos­ta­vat ris­ti­rii­to­jen esiin­tuo­mi­nen ja tar­koi­tuk­sel­li­suus sekä tar­koi­tuk­set­to­muus sekä ilmai­sus­sa että kans­sa­käy­mi­ses­sä.

Happy Ending — lopputyönäyttely

Ylä- ja ala­ker­ta | 11.3. -28.3.2017

Tämä on kai­ken iha­nan kau­nein ja rumin ulti­maat­ti­nen klii­mak­si, jota kaik­ki ovat var­paat hikoil­len odot­ta­neet. Tämä on fik­tio­naa­li­sen juo­nen lope­tus, jos­sa mel­kein kaik­ki kään­tyy hyväk­si pää­hen­ki­löil­le, hei­dän apu­lai­sil­leen ja kai­kil­le muil­le­kin pahik­sia lukuun otta­mat­ta. Hyvään lope­tuk­seen liit­tyy aina ope­tus.

Happy Ending on Tampereen ammat­ti­kor­kea­kou­lun kuva­tai­teen suo­men­kie­li­sen kou­lu­tus­oh­jel­man vii­meis­ten opis­ke­li­joi­den lop­putyönäyt­te­ly vuon­na 2017. Näyttelyssä on muka­na 19 val­mis­tu­vaa kuva­tai­tei­li­jaa, joi­den teok­set ovat esil­lä Taidekeskus Mältinrannassa, Valokuvakeskus Nykyajassa sekä Galleria
Rajatilassa.

_________________________

Happy Ending-näyt­te­lyn tai­tei­li­jat ja teok­set Galleria Rajatilassa

Juho Järvi
Kivettynyt Limbo / Petrified Limbo
Videoteos, ste­reo ääni
Pituus: 10min
Näyttelijät: Anni Waris, Arsi Keva ja Laura Kuusa

Ville Nieminen
KAIKUKAMMIO / ECHOCHAMBER
Interaktiivinen ääni-ins­tal­laa­tio

Mikko Silvennoinen
Tiettömän tien pää / The End of the Non-Existent Road
Kaksi kana­vai­nen videoins­tal­laa­tio
16:9, 25’00’’, ste­reo

Ville-Matti Tenovirta
Ultrasosiaalinen nisä­käs / Ultrasocial mam­mal
video­teos
Pituus: 9min

_________________________

Näyttelypaikat ja ajat:

Mältinranta 4.3. – 20.3.
Nykyaika 4.3. – 27.3.
Rajatila 11.3. – 28.3.

Juuso Joutsi & Jussi Meuronen: Armo

Yläkerta | 18.2. — 7.3.2017

Prosessissa ole­mi­nen pois­ta­mat­to­ma­na osa­na oman itsen ja ympä­ris­tön käsit­te­lyä. Konkreettinen, fyy­si­nen teko. Yksilön koke­muk­sen pro­jek­tio itseen­sä, Noema.

Maalaus teko­na muo­dos­tuu näyt­te­lyn run­gok­si, jon­ka ympä­ril­le koko tilaan laa­je­ne­va teos, ins­tal­laa­tio, muo­dos­tuu. Kahden teki­jän työt kom­mu­ni­koi­vat, muo­dos­ta­vat uut­ta. Osansa koko­nai­suu­des­sa ottaa myös ääni erään­lai­se­na kom­ment­ti­na. Prosessi itses­sään yksi­lön kehi­tyk­ses­sä on ollut molem­mil­le teki­jöil­le oleel­li­nen kuva­tai­tees­sa. Miten teko ja ilmiö muo­dos­ta­vat kuvan, joka ker­too koke­muk­ses­ta ja yhtä­lail­la yksi­lön pai­kas­ta koko­nai­suu­des­sa. Tekeminen ennen kaik­kea, lop­pu­tu­los­ta tär­keäm­pä­nä.

Joutsi ja Meuronen ovat val­mis­tu­neet Taidekoulu Maasta samal­ta vuo­si­kurs­sil­ta 2010 ja ovat sii­tä asti toi­mi­neet osa­na RIVO-kol­lek­tii­via. Meuronen val­mis­tui kevääl­lä 2016 kuva­tai­teen mais­te­rik­si Kuvataideakatemiasta. Molemmat asu­vat ja työs­ken­te­le­vät Helsingissä.

Näyttelyn ava­jai­sis­sa kuul­laan Tamperelaisen Ailigaš -yhtyeen impro­vi­soi­tu ääni­teos, jon­ka tal­len­ne jää näyt­te­lyn ajak­si kuul­ta­vak­si gal­le­ri­aan.

 

Mari Ljokkoi: Naapuri ja etäisyys

Alakerta | 18.2. — 7.3.2017

Naapuri ja etäi­syys -näyt­te­lyyn kuu­luu kol­me video­teos­ta vuo­sil­ta 2014–2016. Teoksia yhdis­tää video­päi­vä­kir­ja­mai­nen tyy­li sekä poh­din­ta ajas­ta ja tark­kai­le­mi­ses­ta.

Tarkkailija on kuvat­tu syk­syl­lä 2014 Valko-Venäjän pää­kau­pun­gis­sa Minskissä. Teos sai alkun­sa, kun tai­tei­li­ja kut­sut­tiin sin­ne elo­ku­va­fes­ti­vaa­leil­le säh­kö­pos­ti­vies­til­lä. Maata pide­tään Euroopan vii­mei­se­nä dik­ta­tuu­ri­na ja teok­ses­sa kuva­taan sitä, seu­ra­taan­ko tai­tei­li­jaa vie­rai­lun aika­na. Etäisyys 2160 km on Tarkkailijan tavoin mat­ka­ker­to­mus. Sen läh­tö­koh­ta­na on ollut tur­has­ta len­tä­mi­ses­tä luo­pu­mi­nen ympä­ris­tö­syis­tä, ja sik­si teok­ses­sa siir­ry­tään Helsingistä Venetsiaan maa­pal­lon pin­taa pit­kin. Siinä mis­sä len­to­mat­ka oli­si kes­tä­nyt alle kol­me tun­tia, mat­kaa teh­dään nyt kol­me vuo­ro­kaut­ta. Etäisyys 2160 km nou­dat­taa aikas­kaa­laa; jokai­nen mat­kan tun­ti vas­taa 5 sekun­tia videol­la. Naapuri-teok­ses­sa ollaan Helsinginkadulla, joka 1900-luvun alus­sa kaa­voi­tet­tiin parii­si­lais­tyy­li­sek­si bule­var­dik­si. Ikkunasta näkyy vil­kas katue­lä­mä ja vas­ta­päi­nen talo, jos­sa ker­to­jan iso­tä­ti on asu­nut. Hän on näh­nyt saman kadun ja näky­män, mut­ta eri maa­il­man.

Mari Ljokkoi on kuva­tai­tei­li­ja, joka työs­ken­te­lee etu­pääs­sä video­tai­teen ja doku­men­taa­ri­sen elo­ku­van väli­maas­tos­sa. Hän on opis­kel­lut nyky­tai­teen ja visu­aa­li­sen kult­tuu­rin lisäk­si maan­tie­det­tä, mikä näkyy teos­ten aiheis­sa. Useissa hänen teok­sis­saan yhteis­kun­nal­li­set aiheet yhdis­ty­vät hen­ki­lö­koh­tai­siin koke­muk­siin ja ilmiöi­tä tar­kas­tel­laan suh­tees­sa aikaan. Näiden teos­ten läh­tö­koh­ta­na ovat suu­rem­mat tee­mat, mut­ta tulo­kul­ma ja ker­ron­ta liik­ku­vat arkie­lä­män tasol­la.

Näyttelyä on tuke­nut Visek.

Veera Inkeri & Heidi Katajamäki — Jää erillä

Yläkerta | 28.1. -14.2.2017

Veera Inkerin ja Heidi Katajamäen yhteis­näyt­te­ly Jää eril­lä on tilal­li­nen näyt­te­ly, joka syn­tyy pro­ses­sin kaut­ta Galleria Rajatilan ylä­ker­taan. Teokset ovat suun­ni­tel­tu suo­raan Rajatilaan, ja lopul­li­seen muo­ton­sa ne tule­vat saa­maan kun Katajamäki ja Inkeri ins­tal­loi­vat teok­sen­sa näyt­te­ly­ri­pus­tuk­ses­sa suo­raan tilaan. Jää erillä näyt­te­lyn läh­tö­koh­ta­na on ollut tila. Inkeri ja Katajamäki poh­dis­ke­le­vat töis­sään yksi­lön sisäi­siä tilo­ja, ryh­mien sosi­aa­li­sia tilo­ja sekä mei­tä ympä­röi­viä fyy­si­siä tilo­ja ja nii­den muu­tok­sia. Installaatiot otta­vat kan­taa tilaan­sa ja toi­siin­sa.

Veera Inkeri tuo Galleria Rajatilaan veis­to­sins­tal­laa­tion, joka sul­kee kat­so­jan ulko­puo­lel­leen. Yksi veis­tos on hah­mo kuten ihmi­nen­kin, mut­ta sitä ei voi tavoit­taa samal­la taval­la kuin ihmi­sen. Ulkopuolisuus onkin ollut hänen läh­tö­koh­tai­nen tee­man­sa tätä työ­tä aloit­taes­saan. Inkeri on val­mis­tu­nut kuva­tai­tei­li­jak­si tou­ko­kuus­sa 2016 ja on työs­ken­nel­lyt sii­tä asti vapaa­na tai­tei­li­ja­na, yksin työ­huo­neel­laan — eril­lään kol­le­goi­den­sa yhtei­söl­li­syy­des­tä. Opiskeluaikoina Lahdessa vii­mei­set opis­ke­li­jat tii­vis­ti­vät ryh­mä­hen­ke­ään poru­kan hil­jal­leen kutis­tues­sa kun kou­lua oltiin lopet­ta­mas­sa. Tästä eril­leen jou­tu­mi­nen ja pää­se­mi­nen, sekä itsen­sä irroit­ta­mi­nen, jot­ta voi­si taas löy­tää oman äänen­sä on välil­lä ollut myös syy­nä ulko­puo­li­suu­den tun­tei­siin, jot­ka ovat lopul­ta koh­dis­tu­neet hänen omiin vie­lä syn­ty­mäs­sä ole­viin teok­siin­sa.

Heidi Katajamäen teos Pimeä valo on paik­ka­si­don­nai­nen ins­tal­laa­tio, joka koos­tuu eri­ko­koi­sis­ta kan­kais­ta, joi­hin Katajamäki on maa­lan­nut vii­vaa. Materiaaleina on käy­tet­ty hiil­tä ja ges­soa. Viiva, joka on Katajamäen teos­ten kie­li on ole­mas­sao­lon het­kiä, ja tun­net­ta. Jokainen yksit­täi­nen kan­gas on oma teok­sen­sa, joka on teh­ty Pimeä valo ins­tal­laa­tioon. Yhdessä yksit­täi­set kan­kaat muo­dos­ta­vat uuden muo­don, erään­lai­sen kan­gas­röyk­kiön, ja ne saa­vat uuden mer­ki­tyk­sen. Pimeä valo ins­tal­laa­tios­sa Katajamäki tut­kii valon vähe­ne­mi­sen muu­tok­sia tilois­sa. Niin fyy­si­sis­sä kuin sisäi­sis­sä. Henkilökohtaisten havain­to­jen ja ole­mas­sao­lon muu­tok­sien myö­tä Katajamäki tuo sisäi­sen maa­il­man­sa näky­väk­si. Kun valo vähe­nee, ihmi­set saman­ai­kai­ses­ti pak­kau­tu­vat ker­rok­siin ja rypis­ty­vät sisäl­le päin. Valo ja kyl­myys saar­ta­vat ulko­päin ja muut­ta­vat tilo­ja.

Katajamäki ja Inkeri ovat val­mis­tu­neet Lahden Taideinstituutista samal­ta vuo­si­kurs­sil­ta kevääl­lä 2016. Katajamäki ja Inkeri ovat toi­mi­neet yhteis­työs­sä opis­ke­li­ja-aikoi­na ja tämä näyt­te­ly on hei­dän toi­nen yhtei­nen tilal­li­nen näyt­te­ly­pro­jek­tin­sa.

Azar Saiyar — History Bleeds Under Your Fingernails

Alakerta | 28.1. -14.2.2017

”We say igno­rance is bliss. And you want to ask – to whom”

Ennen uskot­tiin, että vasen­kä­ti­syys altis­ti lap­sen rikol­li­suu­del­le, tyh­myy­del­le, moraa­lit­to­muu­del­le. Siksi vasen­kä­ti­syyt­tä pyrit­tiin kit­ke­mään pois lap­sis­ta.
Väärää kät­tä käyt­tä­viä ran­gais­tiin. Käsien käyt­töä estet­tiin eri­lai­sin viri­tel­min.

History Bleeds Under Your Fingernails on video­teos vasem­man käden kou­li­mi­sen his­to­rias­ta, ja ryh­mään sopi­mat­to­mien keho­jen kou­li­mi­sen kult­tuu­ris­ta.

Kiitos tues­ta: AVEK, Taiteen edistämiskeskus/mediataide, Helsingin kau­pun­ki, Nordic-Baltic Mobility Programme for Culture

Jan-Erik Andersson — Urkonzert

Ylä- ja ala­ker­ta | 7.–24.1.2017

Urkonzert on kokoel­ma teok­sia, jot­ka ylis­tä­vät ihmis­kun­nan toi­vot­to­mal­ta tun­tu­vaa yri­tys­tä luo­da kau­neut­ta ja tar­koi­tus­ta geo­met­rias­ta ja luon­non näen­näi­ses­tä kaa­ok­ses­ta maa­il­mas­sa, joka on täyn­nä epä­var­muut­ta ja väki­val­taa. Samalla näyt­te­ly on hen­ki­lö­koh­tai­nen mie­tis­ke­ly suh­tees­ta­ni omaan isää­ni, meri­kap­tee­niin, ja omas­ta roo­lis­ta­ni esi­ku­va­na omal­le pojal­le­ni. Mitä olen saa­nut ja mitä annan eteen­päin?

Kolmiosainen ääni­veis­tos Urkonzert, joka on anta­nut nimen­sä näyt­te­lyl­le, on yhteis­työ ääni­tai­tei­li­jan ja Chicago Art Instituutin pro­fes­so­rin Shawn Deckerin kans­sa. Olemme teh­neet yhteis­työ­pro­jek­te­ja jo vuo­des­ta 1996 läh­tien, muun muas­sa Berliinissä, Helsingissä, Chicagossa, Wakefieldissa (UK), Malmössa, Turussa ja Brysselissä. Viimeisin teos Apple Concert on esil­lä par­hail­laan Fin_Between näyt­te­lys­sä Arena 1 Galleriassa Los Angelesissa.

Deckerin Urkonzert:lle luo­mat äänet ja musiik­ki hyö­dyn­tä­vät ja herät­te­le­vät meren ryt­me­jä sekä nii­tä ryt­me­jä, joi­ta joka­päi­väi­nen työs­ken­te­ly lai­vo­jen sisäl­lä ja ympä­ril­lä tuot­taa. Äänimaailma on saa­nut vai­kut­tei­ta post­mi­ni­ma­lis­ti­ses­ta musii­kis­ta, luon­non omis­ta ryt­meis­tä sekä Deckerin kent­tä-ääni­tyk­sis­tä. Äänet tule­vat beto­ni­sis­ta kai­ut­ti­mis­ta, jot­ka on valet­tu maas­sa. Kaiuttimia ympä­röi­vät ja kan­nat­te­le­vat metal­li­set, veis­tok­sel­li­set raken­teet, jot­ka perus­tu­vat kul­tai­seen leik­kauk­seen, vii­si­kul­mioi­hin sekä okta- ja iko­sa-edriin. Äänimaailma on luo­tu var­ta vas­ten näil­le kol­mel­le veis­tok­sel­le ja muo­dos­taa akus­ti­sen tilan nii­den ympä­ril­lä. Matalimmat äänet tule­vat lapion­muo­toi­ses­ta pen­kis­tä, jon­ka pääl­lä ylei­sö voi istua.

Näyttelyn muut teok­set käsit­te­le­vät isän ja pojan suh­det­ta sekä sitä pin­nan alla ole­vaa jän­ni­tet­tä, joka on ole­mas­sa suku­pol­vien välis­sä. Isoissa digi­taa­li­sis­sa kol­laa­seis­sa olen käyt­tä­nyt sota-aihei­sia lap­suu­den pii­rus­tuk­sia­ni. Teoksessa Meritaistelu aal­loil­la 103 – 309 Hz, olen anta­nut nii­den tais­tel­la isä­ni rah­ti­lai­vo­ja vas­taan. Isäni oli koko elä­män­sä ajan töis­sä meril­lä ja ete­ni mat­ruusis­ta kap­tee­nik­si. Toisessa kol­laa­si­sar­jas­sa lap­se­na piir­tä­mä­ni jou­kot koh­taa­vat poi­ka­ni Adrianin sota­jou­kot, jot­ka hän piir­si olles­saan 5–7-vuotias.

Jan-Erik Andersson

 

Jan-Erik Andersson (s.1954) on tai­tei­li­ja, joka käyt­tää laa­jaa ilmai­su­muo­to­jen kir­joa; ark­ki­teh­tuu­ris­ta ja media­tai­tees­ta per­for­mans­siin ja ympä­ris­tö­tai­tee­seen. 1990-luvun puo­li­vä­lis­tä läh­tien hän on käyt­tä­nyt digi­taa­lis­ta tek­no­lo­gi­aa ilmai­se­maan ja anta­maan muo­to­ja aja­tuk­sil­leen. Andersson on esit­täy­ty­nyt kan­sain­vä­li­ses­ti mm. Tate Gallery Liverpoolin ja Henry Moore Instituutin jär­jes­tä­mis­sä näyt­te­lyis­sä sekä Venetsian bien­naa­lis­sa 2013.

Andersson on myös teh­nyt usei­ta ympä­ris­tö­tai­de­teok­sia, mm. Tampereen kes­kus­ta­tun­ne­lin ilmas­toin­ti­piip­pu­jen tai­de­teok­sen Tuli ja Sade. Viime vuon­na val­mis­tui Lahden Alatorin tai­teel­li­nen suun­nit­te­lu Toinen herää­mi­nen. Andersson voit­ti kil­pai­lun Mikkelin uuden asun­to­mes­sua­lu­een tai­de­teok­ses­ta. Gordilainen sol­mu val­mis­tuu kesäl­lä 2017.

Hänen tun­ne­tuin teok­sen­sa on koko­nais­tai­de­teos Life on a Leaf -talo Turussa (yhdes­sä ark­ki­teh­ti Erkki Pitkärannan kans­sa). Talo on esi­tel­ty mm. George H. Marcuksen kir­jas­sa Total
Design – Architecture and Interiors of Iconic Modern Houses yhdes­sä Wrightin, Macintoshin, Saarisen, Aallon, Mies van der Rohen, Utzonin ja Libeskindin talo­jen kans­sa.

Osana Kuvataiteen toh­to­rin­tut­kin­toa Kuvataideakatemiaan jul­kai­se­man­sa kir­ja Life on a Leaf -talos­ta on ilmes­ty­nyt myös englan­nik­si hol­lan­ti­lai­sen MER Paperkunsthallen jul­kai­se­ma­na. Näitä molem­pia kir­jo­ja sekä mui­ta Anderssonin tai­teen ja ark­ki­teh­tuu­rin suh­tees­ta kir­joit­ta­mia teok­sia voi ostaa näyt­te­lys­tä.(www.anderssonart.com)

Shawn Decker (s. 1957) on sävel­tä­jä, tai­tei­li­ja ja opet­ta­ja, joka tekee ääni- ja säh­köi­sen median ins­tal­laa­tioi­ta sekä sävel­tää musiik­kia live-tapah­tu­mil­le, fil­meil­le ja videoil­le. Hänen teok­sen­sa sijoit­tu­vat sävel­tai­teen, visu­aa­lis­ten tai­tei­den ja per­for­mans­sin väli­maas­toon ja käyt­tä­vät sekä tra­di­tio­naa­li­sia että elekt­ro­ni­sia medioi­ta tut­ki­maan, simu­loi­maan ja ylis­tä­mään luon­nol­li­sia (ja luonn­ot­to­mia) maa­il­mo­ja. Deckerin luo­mat ääni­mai­se­mat ovat esi­tet­ty mm. Chicago Cultural Centerissa, Art Basel Miami, Biennial of Electronic Art in Perth Australia, the Klangstrum in Austria, the Victoria Albert Museum London ja Museum of Art and Design in NYC.
(www.shawndecker.com)

Jan-Erik Andersson
040 5013960
jan-erik.andersson@anderssonart.com