MARRAS – vähenevä valo

Ylä- ja ala­ker­ta | 23.11. -26.11.2017

mar­ras /ˈmɑ.rːɑs/ 1 (van­hah­ta­va, raa­ma­tul­li­nen) kuol­lut tai kuo­le­mai­sil­laan ole­va ihmi­nen 2 (van­hah­ta­va) kuol­leen ihmi­sen hen­ki, haa­mu 3 (van­hah­ta­va, myto­lo­gia) kuo­le­man entee­nä pidet­tä­vä eri­koi­nen asia

Marraskuuhun lii­te­tään voi­mak­kaas­ti pimeys ja hii­pu­mi­nen. Hämärä voi tuo­da myös peh­meyt­tä ja tur­vaa, antaa mah­dol­li­suu­den käper­tyä itseen ja kes­kit­tää huo­mion sisään­päin. Syksyllä luon­to hil­je­nee ja sen voi­ma tii­vis­tyy näky­mät­tö­miin, maan alle, kuo­ren sisään. Myös ihmi­nen siir­tyy tilaan, jos­sa ete­ne­mi­nen muut­tuu läs­nä­ole­vak­si pysäh­ty­mi­sek­si ja kas­vu syven­ty­mi­sek­si. Tämä kuo­le­man ja elä­män rajan ylit­tä­mi­sen ritu­aa­li on edel­ly­tys jat­ku­vuu­del­le ja uudel­leen syn­ty­mi­sel­le.

Turkulainen Nykykulttuuriyhdistys Suunnitelma B ry jär­jes­tää Galleria Rajatilassa lyhyt­kes­toi­sen ryh­mä­näyt­te­lyn, joka on vas­ta­vie­rai­lu Rajataide ry:n osal­lis­tut­tua B-gal­le­rian Superb!-nykytaidefestivaaliin tou­ko­kuus­sa 2017. Neljän päi­vän ajan gal­le­rias­sa on näh­tä­vil­lä tul­kin­to­ja ja näkö­kul­mia mar­rak­seen. Aihetta lähes­ty­tään niin muu­tok­sen, päät­ty­mi­sen ja luo­pu­mi­sen näkö­kul­mas­ta, kuin kehon tai mie­len raken­tei­den tut­ki­mi­sen, puh­dis­tu­mi­sen riit­tien sekä hen­ki­sen mat­kan kaut­ta. Myös ety­mo­lo­gi­nen lähes­ty­mis­ta­pa on läs­nä. Lyhyt esil­lä­oloai­ka rin­nas­tuu näyt­te­lyn tee­maan.

Monimediaisessa koko­nai­suu­des­sa on esil­lä muun muas­sa ins­tal­laa­tio­ta, video­tai­det­ta, valo­ku­vaa ja maa­laus­ta. Osana näyt­te­lyä toi­mii myös dia­lo­gi­mai­nen teks­ti, jos­sa tee­maa käsi­tel­lään tie­teel­lis­tä lähes­ty­mis­ta­paa ja vapaa­ta asso­si­aa­tio­ta yhdis­tel­len. Avajaisten yhtey­des­sä näh­dään per­for­mans­sie­si­tyk­siä.

Teoksissa tut­ki­taan sekä käsit­teel­li­siä että kon­kreet­ti­sia siir­ty­miä, raja­pin­to­ja, het­kel­li­syyt­tä ja muu­tos­ta, ja nii­tä yhdis­tää medi­ta­tii­vi­suus, mys­tee­rin koh­taa­mi­nen ja elä­män kun­nioit­ta­mi­nen. Kuolevaisuuden valos­sa.

Nykykulttuuriyhdistys Suunnitelma B ry on tur­ku­lai­nen, vuon­na 2004 perus­tet­tu yhdis­tys, joka on vuo­des­ta 2005 yllä­pi­tä­nyt Aninkaistenkadulla toi­mi­vaa nyky­tai­de­ti­la B-gal­le­ri­aa. Jäsenistöön kuu­luu pai­kal­li­sen tai­de- ja kult­tuu­ri­ken­tän toi­mi­joi­ta, kuten ammat­ti­tai­tei­li­joi­ta, tut­ki­joi­ta ja kuva­tai­teen opis­ke­li­joi­ta. Toiminnan läh­tö­koh­ta­na on tar­jo­ta eri­lai­sil­le nyky­tai­teen toi­mi­joil­le mah­dol­li­suus saa­da teok­si­aan ja pro­jek­te­jaan esil­le, sekä olla ylei­söl­le hel­pos­ti lähes­tyt­tä­vä paik­ka tutus­tua ja kokea nyky­tai­det­ta eri muo­dois­sa. Yhdistys tar­jo­aa näyt­te­lyi­den lisäk­si run­saas­ti muu­ta moni­tai­teel­lis­ta ohjel­maa.

Näyttelyyn osal­lis­tu­vat yhdis­tyk­sen jäse­net ovat Kristiina Karsten, Veera Lohiniva, Pauliina Nyqvist, Anu Pasanen, Jarkko Suvela, Niko Tampio, Hanna Tyvelä, Maria West ja Ilmari Wärri.

Sanni Weckman — Tärkeintä on nähdä

YLÄKERTA | 4.11.–21.11.2017

Sanni Weckman kuvaa näyt­te­lys­sään ihmi­siä jot­ka ovat hän­tä joko lähel­lä tai kau­ka­na, ehkä kum­paa­kin. Teoksissa esiin­ty­vät hen­ki­löt ovat tai­tei­li­jan per­het­tä ja sukua esi­tet­ty­nä perin­tei­sen muo­to­ku­van ker­ron­nal­la. Kuvaa piir­tää kui­ten­kin jokin muu kuin maa­li: mate­ri­aa­lit vaih­tu­vat teks­tii­lis­tä kuk­kiin, tek­nii­kat kudon­nas­ta kol­laa­siin. Käytetyt kan­kaat kan­ta­vat muka­naan muis­ton kos­ke­tuk­ses­ta ja kui­va­tut kukat yrit­tä­vät epä­toi­voi­ses­ti pysäyt­tää aikaa.

Kokonaisuus muo­dos­tuu kuvat­tu­jen hen­ki­löi­den sekä mate­ri­aa­lien yhdes­sä luo­mis­ta tari­nois­ta. Muistoista jot­ka ovat joko sel­lai­se­naan säi­löt­ty­jä, ajan saa­tos­sa muut­tu­nei­ta tai ehkä alun­pe­rin­kin koko­naan jon­kun muun.

Tekoprosessin aika­na syn­tyy tari­naan vie­lä yksi osa lisää: ihmi­sen kuvan luo­mi­nen on kuin tutus­tui­si toi­seen uudes­taan, näki­si jo näh­dyn uuden­lai­sel­la kat­seel­la.

Tärkeintä on näh­dä tun­te­mat­to­mas­sa jotain tut­tua, löy­tää tutus­ta se mikä muu­toin jäi­si pii­loon.”

Sanni Weckman (s. 1993, Urjala) on Helsingissä asu­va kuva­tai­tei­li­ja. Weckman on val­mis­tu­nut Tampereen ammat­ti­kor­kea­kou­lus­ta kuva­tai­tei­li­jak­si vuon­na 2016 ja opis­ke­lee täl­lä het­kel­lä Aalto-yli­opis­tos­sa tai­teen mais­te­rik­si. Weckman yhdis­tää ihmi­sen kuvan esit­tä­mi­sen perin­tee­seen epä­ta­val­li­sia mate­ri­aa­le­ja ja tek­nii­koi­ta, löy­täen ins­pi­raa­tio­ta tee-se-itse-kult­tuu­ris­ta, arki­sis­ta käden­tai­dois­ta ja kier­rä­tyk­ses­tä. Weckmanin teok­sia on ollut esil­lä muun muas­sa Amos Andersonin tai­de­museos­sa, Keravan tai­de­museos­sa Sinkassa sekä ensi vuon­na Kajaanin tai­de­museos­sa.

Näyttelyn teos­ten toteut­ta­mis­ta on tuke­nut Taike.

Joanna Lamberg — Sairaalloinen Välinpitämättömyys: Morbid Indifference

ALAKERTA | 4.11.–21.11.2017

Lisää ydin­voi­maa, lisää myr­ky­tet­ty­jä jär­viä, kitu­via kalo­ja.
Pentti Linkolan pai­na­jai­nen, ainai­nen…

Oi kuol­lei­ta kuk­kia. Oi rak­kaut­ta.
Eivät näe seu­raa­vaa päi­vää.

Puu itkee ver­ta.
Minä itken
sinä itket
hän itkee.
Tuo ei itke.
Miksei se itke?

Ehkä Se ei käsi­tä, mikä mei­tä itket­tää.

On pal­jon rak­kaut­ta, joka ei näe seu­raa­vaa päi­vää.

Ja lisää pää­tök­siä tekee ihmi­nen,
joka tekee mitä sen huvit­taa

Ei kuka tahan­sa ihmi­nen,
vaan ute­lias ihmi­nen
kokei­le­vaa sort­tia
uudis­tu­mie­li­nen

Mitähän tapah­tuu jos pai­nan tuos­ta?

Ja pää­tök­set tekee
mui­den­kin puo­les­ta
täl­lä­kin ker­taa

yksi kaik­kien puo­les­ta

täl­lä­kin ker­taa
ahke­rin päät­tä­jä
omis­ta­ja

saa­ta­na.

Joanna Lamberg (s.1992, Lemi) on Tampereella asu­va kuva­tai­tei­li­ja. Lamberg on val­mis­tu­nut kuva­tai­tei­li­jak­si Tampereen ammat­ti­kor­kea­kou­lus­ta vuon­na 2016. Näyttelyn teok­sis­sa Lamberg rin­nas­taa luon­non ja yksi­lön pahoin­voin­nin. Luontoa ei voi pes­tä puh­taak­si kun se on ker­ran huo­lel­li­ses­ti tuhot­tu. Mieli on maas­sa, ja maa radio­ak­tii­vi­sen jät­teen pei­tos­sa. Miljardeja ton­ne­ja kai­vos­jä­tet­tä valuu vesis­töön, ja tuho on ikuis­ta. Onko enää mitään teh­tä­vis­sä, kun mie­li ja luon­to ovat saas­tu­neet? Painajaisesta voi herä­tä, mut­ta todel­li­suus tun­tuu ole­van tuo­mit­tu. Lambergin teok­sia on ollut esil­lä mm. Ars Auttoisissa, Pispalan nyky­tai­teen kes­kus Hirvitalolla ja Asbestos Art Space -gal­le­rias­sa Helsingissä.

 

Jenni Kokkomäki — When In Bloom

ALAKERTA | 14.10.–31.10.2017

Katson tyh­jää mai­se­maa ja oikeas­taan mitään ei tapah­du. Kaikki toi­mii kuten ennen­kin, pait­si suju­vam­min, jos asias­ta jotain pitää sanoa. Kun yksi päät­tyy, jo toi­nen kor­vaa sen, ja näin se jat­kuu. Kehitys on kehit­ty­nyt, olem­me parem­pia kuin kos­kaan, vaik­ka tie­däm­me­kin jokai­sen juh­lan päät­ty­vän aika­naan.

When in Bloom on bal­la­di vii­mei­sen 150 vuo­den län­si­mai­sen kehi­tys­ku­lun seu­rauk­sis­ta, jois­ta nau­tim­me nyt. Tai ehkä vas­ta huo­men­na. Se on lau­lu suloi­sel­le talous­kas­vul­le at all cost baby ja pää­tök­sil­le joi­ta on vain teh­tä­vä sil­lä on tuot­ta­vam­paa teh­dä kuin olla teke­mät­tä, se on omis­tet­tu Sigmund Freudille ja kump­pa­neil­le, joi­den uuras­tus on tuo­nut meil­le Ymmärryksen Itsestämme, uudel­le impe­ria­lis­mil­le, sekä kai­kel­le kikyt­te­lyl­le ja tsemp­pi­kult­tuu­ril­le, oh yes we can, yes we cer­tain­ly can! Kiedon vil­la­ta­kin har­teil­le­ni sil­lä kesäil­ta on hie­man vilak­ka, jär­jel­tä käy tuu­len vire. Kaikki on vaan kau­nis­ta eikä mikään tee kipe­ää.

Videoiden musii­kis­ta vas­taa Miro Mantere.

Videoiden val­mis­ta­mi­seen ovat lisäk­si osal­lis­tu­neet Ida Backer, Juha Forss, Aki Hämäläinen, Hanna Iitti, Sanne Katainen, Esa Kirkkopelto, Jonna Lehto, Jemina Mantere, Minja Mertanen, Are Nikkinen, Sanni Priha, Aino Päivinen, Teemu Päivinen, Eija Ranta, Juha Sääski ja Paula Tella.

Videoteoksen toteut­ta­mis­ta on tuke­nut Taiteen edis­tä­mis­kes­kus.

Juha Forss — POLITICS OF INDIFFERENCE

YLÄKERTA | 14.10.–31.10.2017

All the cool shit is hap­pe­ning whi­le I try to enter­tain myself to death. I’m just sit­ting here veg­ging out in front of ima­ges, demo­nical­ly pos­ses­sed by bore­dom; expe­riencing the mar­tyr­dom of indif­fe­rence. Knowing no bet­ter way to lose myself in imma­nence. Always see­king new transgres­sions, always wai­ting for meta­morp­ho­sis.

MEANWHILE IN FINLAND the right wing revo­lu­tion is int­ro­ducing the most bru­tal, unjust and unre­strai­ned form of neo­li­be­ra­lism – rebran­ding Thatcherism to new ext­re­mes. It has been cho­sen to gui­de us into the sce­ne of post-democ­racy, to the end of the sce­ne of the poli­tical and social. We have lost our last fetish – democ­racy, it is depri­ved of its subs­tance, it sur­vi­ves as an emp­ty form. This illuso­ry poli­tical and ideo­lo­gical vacuum has been fil­led by the iden­ti­ty poli­tics. The so-cal­led tole­rant and progres­si­ve libe­rals, from the left and right, and their iden­ti­ty poli­tics (poli­tics of the self, poli­tics of con­duct) dic­ta­tes the cul­tu­ral and social discource, it defi­nes which are the legi­ti­ma­te “poli­tical” issues and domi­na­tes the media eco­sys­tem. This fuc­ked up com­bi­na­tion and con­fusion of libe­ra­lism, neoconcer­va­tism, neo­li­be­ral free-mar­ket ort­ho­doxy, lef­tist moral panic, popu­lism and the gen­der and sexual orien­ta­tion “poli­tics”, is frag­men­ting the col­lec­ti­ve sub­ver­si­ve poten­tia­li­ty. It is pre­ven­ting new radical poli­tical ima­gi­na­tion to emer­ge, and making impos­sible all fun­da­men­tal cri­tique and confron­ta­tions with the real ruling poli­tical and eco­no­mic eli­te. The depo­li­ticized and de-ideo­lo­gized iden­ti­ty poli­tics is desig­ned to ins­ti­tu­tio­na­lize social and eco­no­mic inequa­li­ty; to legi­ti­mi­se neo­li­be­ra­lism, to natu­ra­li­se it as hege­mo­nic ‘com­mon sen­se’. It is pro­vi­ding an ideal smo­ke-screen to anni­hi­la­te the last remains of the wel­fa­re sta­te, and to free­ly capi­ta­lize, com­mercia­lize and pri­va­tize eve­ryt­hing, wit­hout any restraints. NOBODY CARES. WHY? BECAUSE FUCK YOU THATS WHY. Not a hint of resis­tance, struggle or refusal, only their obe­dience, con­ser­va­tism, poli­tical cor­rect­ness, double stan­dards, essen­tia­lism, tri­ba­lism, mora­lism, self-righ­teous indig­na­tion, complacent solip­sism, self-absor­bed nai­ve­ty, delu­ded narcis­sism… We are trans­fixed at a sta­ge of appa­rent destruc­tion that doesn’t take place. It is kind of a thres­hold of iner­tia, trans­por­ting us to the ecs­ta­tic indif­fe­rence. THAT’S THE CODE, AND WE ALL LIVE BY IT. DILL WITH IT!

SOMETIMES I POST POLITICAL SHIT JUST TO PISS PEOPLE OFF, THEN I’M LIKE BUT WAIT! THERE’S MORE! Politics of Indifference — exhi­bi­tion is playing with the frag­ments of the aest­he­tic and lin­guis­tic pro­duc­tion of rea­li­ty. It is a re-crea­tion of the ori­gi­nal copy­pas­ta, to be used as a illustra­tion of the domain of capi­ta­list rea­li­ty and its ideo­lo­gical space. It is a desc­rip­tion of the socie­ty and cul­tu­re in a sta­te of indif­fe­rence, implo­sion and ent­ro­py.

Teoksen toteut­ta­mis­ta on tuke­nut Taiteen edis­tä­mis­kes­kus.

Niko Tii Nurmi Sipiläinen — He Wdet Welinet / Hem Newe Media

YLÄKERTA | 23.9.–10.10.2017

He Wdet Welinet

Waltaosa tai­tei­liojs­ta cirio­ta hacemvxia, lve­te­loi ansioi­tan, pite ney­te­lyi­te, cvwa ja cvwai­le teoxien. Heile iotca eiwet cey­te nei­te tööwai­hei­ta tai­te­san, he ouat vlco­tai­te­lis­ta toi­min­ta: töös­ken­te­ly apv­ra­han sami­sexi mah­do­lis­ta oicean töös­ken­te­lyn; gale­ria on tyhie tila ione itze teos panan ney­ti­le; navhv­ri tal­tioi hil­ja war­si­nais­ta esi­tys­te.

Ehcä neme tele hetce­le tai­tei­lioj­den jaje­tu­mat weli­net ouat wden­lai­sen, tese aia­sa mei­te pare­min puhu­te­le­van tai­ten weli­nei­te. Miten iocin sir­ty­me weli­nes­te tai mene­tel­mes­te toi­sen mulis­ta coke­mus­ta voi tun­tea vain hene tapah­tue­sa. Cexintö halcai­se aian cah­tia: aican ennen ia aican iälcen. Cun sir­ty­me on ohi, wsi weli­ne on les­ne cai­kes.

Mesopotamialaiset neciwet nelie tuha­ta woo­ta siten miten ciwen­haca­tu laci muti hei­de ele­men­se, Gutenberg poo­li woo­si­tu­ha­ta siten miten cirian­pai­nan­ta muti cir­ja­li­su­ta ja Agricola himan möö­he­min mite somen kie­lis­te iej pois hene mah­du­tae­san hei­te lati­na­lai­se akos­ton. Mite somen ciria­kie­li oli Agricolale, on mei­le esi­mercixi inter­net ja tecoe­ly. Muistan aian ennen inter­ne­tie, muten osa cuwi­te­la tulewai­su­ta ilman hen­te. Eleme vie­le aica ennen tecoe­ly muta io hene odo­tuxen­sa on muta­nut cai­ken.

Cunelcam sijs tarqe­min hei­te — nim­me iol esi­tey­dy­me, cey­te­tyim­pie hymiöi­tä­me, apv­ra­ha­ha­ke­muxi­sa­me wili­sewie awain­sa­noia — iotca tie­te­vet eni­te paitzi itzes­ten möös meis­te, cos­ka loo­me hei­de can­san oma itze­he­me.

Hem Newe Media

Moste artis­tae wri­ten applicaciouns, lis­ten ache­ve­men­tes, put­ten on showes, taken pyc­tu­res and videoes of thy­ne peces. Thes aren ext­ra-artis­tic acti­vités to thes artis­tae hwo doth ne enclu­de nat hem in thy­ne wer­kes: the wer­ke thats put­ten into get­ting a gran­te maketh pos­sible the rea­le artis­tic wer­ke; the gale­rie is an emty space wher oan displayeth thy­ne art wer­kes; the recor­dour sci­len­te cap­tu­reth the actuel per­for­maunce.

Thes media hwo aren mos­te wyd­ly sche­red by artis­tes today may be the media of a newe kyn­de of art hwo bet­re spea­keth to us in thes tymes. Hwu a schift from one medium to the other roc­keth oans ente­re expe­rience can onlych be felt as they are hap­pe­ning. Enventions split­teth tyme in twa: to the tyme befo­re and the tyme after. Whan the schift to a newe medium hath hap­pe­ned, the newe medium infor­meth eve­ryt­hing elles to.

The meso­po­ta­mians sawn sum fower mil­len­nia ago hwu the lawe, insc­ri­be­de in stan, chaun­ge­de their lyfs, Gutenberg 600 yeers ago obser­ve­de hwu mec­ha­nical repro­duc­tion chan­ge­de lite­ra­tuer and a litel late­re Agricola saw what was left oute from the Finnish lan­gua­ges when he hem transc­ri­beth in Latin scrip­te. What the writ­ten Finnish lan­gua­ge was to Agricola, the inter­net and arti­ficial intel­li­gence aren to us. I remembrst the tyme befo­re the inter­net but can ne ima­ginst nat a futu­re wit­hou­ten hem. We are stil­le living the tyme befo­re arti­ficial intel­li­gence but hir wai­ting hath alre­di chan­ge­de eve­ryt­hing.

Laet us lis­ten more care­ful­ly to hem — the nomes we usen to int­ro­ducen oure­sel­ves, oure mos­te frequent­ly use­de emo­ji, the buzzwor­des in oure applicaciouns — hwo know mos­te nat one­ly abou­te hem­sel­ves but alswa abou­te us, as its with hem that we scha­pe oure iden­ti­ties and thus oure­sel­ves.

www.instagram.com/nikotiinurmisipilainen

Laura Laukkanen — Abedyssan Kerjuukuppi

ALAKERTA | 23.9.–10.10.2017

Laura Laukkanen esit­tää Galleria Rajatilassa videoins­tal­laa­tion Abbedissan ker­juu­kup­pi. Teos jat­kaa Laukkasen koh­te­liai­suut­ta ja ystä­väl­li­syyt­tä kar­toit­ta­vaa näyt­te­ly­sar­jaa. Näyttelysarjan kol­mas osa tar­kas­te­lee tee­maa pöy­tä­ta­po­jen avul­la.

Teoksen taus­tal­la vai­kut­taa vah­vas­ti kah­den sosi­aa­lip­sy­ko­lo­gin: Erving Goffmanin ja Norbert Eliaksen kir­joi­tuk­set. He käyt­tä­vät usein teks­teis­sä ruo­kai­luun liit­ty­viä esi­merk­ke­jä ja liit­tä­vät ne käyt­täy­ty­mi­sen ja tun­tei­den kehit­ty­mi­seen. Siinä mis­sä Goffman tut­ki mie­li­sai­raa­lan käy­tän­tei­tä paneu­tui Elias 1500-luvun hovie­lä­mään.

Norbert Elias näkee käy­tös­ta­po­jen muu­tok­ses­sa laa­jan kehi­tys­ku­lun. Mitä vah­vem­min tar­kas­te­lem­me itseä ja toi­sia yksi­löi­nä, sitä enem­män vält­te­lem­me keho­jen kon­tak­te­ja toi­siin­sa. Pelkkä aja­tus tois­ten syl­jen, käsien ja suun sekoit­tu­mi­ses­ta ravin­toom­me herät­tää häpe­ää. Eliaksen mukaan käy­tös­ta­vat ovat raken­tu­neet näky­mät­tö­mäk­si suo­ja­muu­rik­si. Ne estä­vät keho­jen sekoit­tu­mi­sen.

Kathryn Hulme kir­joit­ti 1900-luvun alus­sa osit­tain tosi­ta­ri­naan perus­tu­van ker­to­muk­sen ”The Nun’s Story”, ”Nunnan tari­na”. Sosiaalipsykologi Erwing Goffman viit­taa romaa­niin klas­sik­ko­kir­jas­saan ”Minuuden mene­tys”.

Luostarin ran­gais­tus­käy­tän­töi­hin kuu­lui ”ker­juu­kup­pi”. Rangaistusta kär­si­vä nun­na ker­jä­si muil­ta luos­ta­rin asuk­kail­ta keit­toa lusi­kal­li­nen ker­ral­laan. Oleellista ran­gais­tuk­ses­sa oli, että nun­nat jakoi­vat annok­ses­taan vas­ta sil­loin, kun he oli­vat aloit­ta­neet ruo­kai­lun. Kerjuutyö jat­kui kun­nes luos­ta­rin nuo­rin oli jaka­nut omas­ta annok­ses­ta ja kup­pi oli täyt­ty­nyt. Nunnan tuli kes­tää ran­gais­tus ja olla näyt­tä­mät­tä tun­tei­taan.

Goffman ja Elias eivät kum­pi­kaan tut­ki ensi­si­jai­ses­ti ystä­väl­li­syyt­tä. Reitti koh­te­liai­suu­des­ta ystä­väl­li­syy­teen ei sii­tä huo­li­mat­ta ole pit­kä. Videoinstallaatio Abbedissan ker­juu­kup­pi esit­tää sar­jan koh­te­liai­ta pöy­tä­ta­po­ja ja sen, miten nii­den tul­kin­ta muut­tuu ystä­vien kes­ken.

Laura Laukkanen (s.1984) on tam­pe­re­lai­nen kuva­tai­tei­li­ja. Hän on val­mis­tu­nut Tampereen ammat­ti­kor­kea­kou­lus­ta kuva­tai­tei­li­jak­si vuon­na 2013. Laukkanen työs­ken­te­lee pää­asial­li­ses­ti ins­tal­laa­tion kei­noin. Hän käsit­te­lee teok­sis­sa arki­sia itses­tään­sel­vyyk­siä ja käyt­tää mate­ri­aa­lei­na tavan­omai­suu­des­saan näky­mät­tö­mik­si muut­tu­nei­ta esi­nei­tä, ilmiöi­tä ja elei­tä. Laukkanen on jäsen Tehonrakentajat-kol­lek­tii­vis­sa ja Tampereen Taidehalli -työ­huo­neyh­tei­sös­sä.

www.lauralaukkanen.com

Rajataiteen juhlavuoden näyttely

Ylä- ja ala­ker­ta | 2.9. -19.9.2017

Rajataide ry ja gal­le­ria Rajatila juh­li­vat 20-vuo­tis­juh­la­vuot­taan!

Juhlavuosi hui­pen­tuu Galleria Rajatilan 20-vuo­tis­juh­la­näyt­te­lyyn, johon on pyy­det­ty teok­sia Rajatilassa vuon­na 1997 näyt­te­lyn pitä­neil­tä tai­tei­li­joil­ta: Vesa-Pekka Rannikko, Janne Laine, Marko Lampisuo ja Pink Twins.

http://www.vesapekkarannikko.net/
http://jannelaine.com/
http://www.lampisuo.fi/
http://pinktwins.com/

Ida Sokka -Alkumeri

YLÄKERTA | 12.–29.8.2017

Näyttely on sar­ja maa­lauk­sia, joi­den lähtökohtana on kuvi­tel­ma kes­ke­ne­räi­ses­tä, vie­lä muo­vau­tu­vas­ta maa­il­mas­ta. Sokka tut­ki pre­kam­brin ajan tie­de­ku­vi­tuk­sia meteo­riit­tei­neen ja laa­va­vuo­ri­neen, ja ajat­te­li het­keä, jol­loin Theia törmää maa­han ja kuu syn­tyy. Keskeneräisessä maa­il­mas­sa kaik­ki meil­le tut­tu on vie­lä muo­dos­tu­mas­sa. Samaa maa­la­ri käy läpi maa­laus­pro­ses­sin aika­na. Muodostuu tun­te­matto­mia alku­me­riä ja man­te­rei­ta, jot­ka hake­vat paik­kaan­sa ja merkitystään maa­lauk­ses­sa.

Ida Sokan (s.1988) maa­lauk­set ovat abstrak­tin ja esittävän välillä liik­ku­via maa­lauk­sia, jois­sa on joko figu­ra­tii­vi­sia tai mai­se­mal­li­sia ele­ment­te­jä. Sokka val­mis­tui Tampereen Ammattikorkeakoulun kuva­tai­teen kou­lu­tus­oh­jel­mas­ta kevääl­lä 2016. Näyttelyä on tuke­nut Taiteen edis­tä­mis­kes­kus.

Johanna Väisänen — ELYTRA


ALAKERTA | 12.–29.8.2017

Teos on kuvaus suo­ma­lai­ses­ta ran­ta­mai­se­mas­ta. Joen ran­ta­vii­va elää jat­ku­vas­ti, vesi nousee ja las­kee. Teoksessa joel­la kul­je­taan ja sama medi­ta­tii­vi­nen, hitaas­ti liik­ku­va video­ku­va mai­se­mas­ta ker­tau­tuu pei­li­ku­va­na sekä monin­ker­tai­si­na veden hei­jas­tuk­si­na. Peilikuvina tois­tu­vien hei­jas­tuk­sien sym­met­rian vuok­si ihmis­mie­li alkaa etsiä kuvas­ta mus­te­läis­kä­tes­tien ja pil­vien kat­se­lun tapaan hah­mo­ja, ja kuva lähes­tyy näin esit­tä­väs­tä läh­to­koh­das­taan huo­li­mat­ta abstrak­tia.

Paula Humberg — Causes of Death

YLÄKERTA | 22.7.- 8.8.2017

Pyöriäinen on del­fii­ni­mäi­nen pik­ku­va­las ja Itämeressä ainoa vaki­tui­ses­ti esiin­ty­vä valas­la­ji. Itämeren pyö­riäis­po­pu­laa­tio romah­ti noin sata vuot­ta sit­ten ja aiem­mas­ta jopa 25 000 yksi­lön suu­rui­ses­ta kan­nas­ta on jäl­jel­lä noin 450 yksi­löä. Pyöriäinen on monil­la muil­la meria­lueil­la elin­voi­mai­nen, mut­ta Itämeressä sen sta­tus on äärim­mäi­sen uha­na­lai­nen. Norpan ala­la­jia, sai­maannorp­paa, tava­taan vain Suomen Saimaa-jär­ves­sä. Saimaannorppapopulaation koon arvioi­daan ole­van noin 360 yksi­löä.

Causes of Death on valo­ku­va­sar­ja ruu­mii­na­vauk­sis­ta, jois­sa sel­vi­te­tään pyö­riäis­ten ja sai­maan­norp­pien kuo­lin­syi­tä.

Ruumiinavausten perus­teel­la on sel­vää, että Itämeressä eri­lai­set ongel­mat kumu­loi­tu­vat ja mm. hei­ken­tä­vät pyö­riäis­ten immuu­ni­puo­lus­tus­ta – kuo­le­ma joh­tuu siis usein monien ihmis­pe­räis­ten syi­den yhteis­vai­ku­tuk­ses­ta. Sekä Itämeressä että muil­la meria­lueil­la tär­kein ihmis­pe­räi­nen kuo­li­syy on kui­ten­kin kalas­tuk­sen oheis­saa­liik­si jou­tu­mi­nen. Esimerkiksi Pohjanmeressä kala­verk­koi­hin kuo­lee vuo­sit­tain tuhan­sia pyö­riäi­siä. Kalaverkkoihin huk­ku­mi­nen uhkaa rajoi­tuk­sis­ta huo­li­mat­ta myös sai­maan­norp­paa. Ilmastonmuutos vai­keut­taa norp­pien lisään­ty­mis­tä, sil­lä lumi­pe­sien raken­ta­mi­nen vähä­lu­mi­si­na ja lau­hoi­na tal­vi­na on vai­ke­aa.

Sarjan kuvis­sa kuo­lin­syyt jää­vät avoi­mik­si. Osa eläi­mis­tä on kuol­lut esi­mer­kik­si kala­verk­koi­hin, osa koh­dan­nut luon­nol­li­sen kuo­le­man. Ruumiinavauksista saa­daan pal­jon suo­je­lu­työ­tä hel­pot­ta­vaa tie­toa, mut­ta toi­saal­ta perus­teel­li­nen tut­ki­mus muis­tut­taa ihmis­toi­min­nan puut­teis­ta: toi­mi­taan ensin ja vas­ta jäl­ki­kä­teen sel­vi­te­tään, aiheu­tet­tiin­ko ympä­ris­töl­le hait­taa.

 

Laura Hetemäki — Pimeä kevät

ALAKERTA | 22.7. – 8.8.2017

Pimeä kevät -näyt­te­lys­sä on
maa­lauk­sia,
gra­fiik­kaa,
kera­miik­kaa,
aikaa,
hil­sei­le­vää maa­lia,
rik­kou­tu­nei­ta pos­lii­ni­kup­pe­ja,
vesi­va­hin­ko,
tilan­tei­ta,
paik­ko­ja,
akva­rel­le­ja,
mus­tet­ta,
sato­ja pie­niä kera­miik­ka­veis­tok­sia,
vii­vo­ja,
pape­ria,
kanan­mu­nan­kuo­ria,
talo­ja,
kep­pe­jä,
spa­get­ti­jää­tä,
vii­mei­siä, hoh­ta­via lumen rip­pei­tä mus­taa maa­ta vas­ten.

Laura Hetemäki on val­mis­tu­nut kuva­tai­tei­li­jak­si Tampereen ammat­ti­kor­kea­kou­lus­ta vuon­na 2012. Hän maa­laa ja tekee gra­fiik­kaa. Viimeisen vuo­den aika­na tek­nii­koi­den rin­nal­le on tul­lut myös kera­miik­ka, jota hän esit­te­lee Pimeä kevät -näyt­te­lys­sä ensim­mäis­tä ker­taa. Hetemäki muut­ti pari vuot­ta sit­ten kau­pun­gis­ta Karstulaan, pie­neen kes­ki­suo­ma­lai­seen maa­seu­tu­kun­taan asu­maan. Elämä maa­seu­dul­la, luon­non ja hil­jai­suu­den ympä­röi­mi­nä on vai­kut­ta­nut hänen teos­ten­sa aihei­siin.