Mia Rantavaara — Tallenteita

Alakerta | 23/7/2016–9/8/2016

Tallenteita video­teos esit­te­lee nel­jä hen­ki­löä luo­den heis­tä jokai­ses­ta liik­ku­van muo­to­ku­van. Videoissa hen­ki­lö esi­tel­lään kau­nis­te­le­mat­ta, juu­ri sel­lai­se­na kuin hän on. Toisin kuin perin­tei­sis­sä muo­to­ku­vis­sa, Tallenteita teok­ses­sa tuo­daan esil­le ihmi­sen pie­net yksi­tyis­koh­dat, kuten epä­on­nis­tu­nut itse­rus­ke­tus tai mus­tel­mat ja pai­nau­mat ihol­la. Videokuva koos­tuu lähi­ku­vis­ta, piir­täen kat­so­jal­le teok­ses­sa esiin­ty­vien hen­ki­löi­den ääri­vii­vo­ja.

Tallenteita on jat­ku­va sar­ja muo­to­ku­via, jon­ka tar­koi­tuk­se­na on tutus­tua ihmi­seen pelk­kää ulko­muo­toa syvem­min. Mia Rantavaara on tam­pe­re­lai­nen kuva­tai­tei­li­ja. Hän työs­ken­te­lee täl­lä het­kel­lä pää­osin video­tai­teen paris­sa.

miarantavaara.wordpress.com
mia.rantavaara@gmail.com

Näyttelyä tukee: Taiteen edis­tä­mis­kes­kus, Pirkanmaan tai­de­toi­mi­kun­ta

Anna Leppä — Muistelmia olemisesta

Yläkerta | 2/7/2016–19/7/2016

Muistelmia maa­il­mas­ta, jota ei enää halun­nut kat­soa. Minkälaisia muis­ti­ku­via jäi ole­mas­sao­los­ta, jon­ka muo­dot ja käsit­teis­tö­kin vähi­tel­len unoh­tuu. Jos aktii­vi­ses­ti on kat­so­mat­ta ulkois­ta todel­li­suut­ta ja sen val­miik­si annet­tua seli­tys­tä, alkaa näh­dä parem­min sisäi­siä tapah­tu­mia. Muistot oudois­ta yksi­tyis­koh­dis­ta yhdis­ty­vät ja luo­vat koko­nai­suu­den ole­mi­ses­ta, sii­tä mil­tä elä­mä oikeas­ti näyt­tää. Maailmasta on pois­tu­nut kaik­ki ulkoi­seen todel­li­suu­teen viit­taa­vat ihmis­ten luo­mat infra­struk­tuu­rit ja kult­tuu­rin muka­naan tuo­mat esi­neet, jopa kas­vo­jen ilmeet tun­tu­vat mer­ki­tyk­set­tö­mil­tä. Kuin oli­si ollut pois­sa maa­il­mas­ta vuo­sia ja yrit­täi­si muis­tel­la, mil­tä maa­il­ma ja ihmi­set näyt­tä­vät. Kaikki tur­ha unoh­tuu ja jäl­jel­le jää­vät vain tai­vas ja maa, tun­toais­tiin perus­tu­va muis­ti­ku­va ihmi­syy­des­tä. Valotapahtumatkin ovat kuin epä­täy­del­li­ses­ti raken­net­tu häi­ly­vä muis­to valos­ta.

Maalaukseni ovat erään­lai­sia tyh­jiä näyt­tä­möi­tä, jois­sa tapah­tuu jotain pai­kal­leen sei­sah­ta­nut­ta, epä­mää­räis­tä ja häm­men­tä­vää. Esiin nousee ihmis­ten väli­siä psy­ko­lo­gi­sia tilo­ja, väläh­dyk­siä het­kis­tä, jois­sa käsit­teet eivät vie­lä ole muo­dos­tu­neet. Maalauksissa tutut asiat näyt­täy­ty­vät vie­rai­na ja outoi­na, jot­ta ne voi­si kokea ehkä syvem­min.

Pauliina Heinänen — Representations

Alakerta | 2/7/2016–19/7/2016

”Elävän orga­nis­min ja ympä­ris­tön välil­lä ei ole mitään tark­kaa rajaa. Eliö ja ympä­ris­tö ovat yhtä, aivan kuten eliön osat ja toi­min­ta ovat yhtä sii­nä mie­les­sä, että emme voi erot­taa nii­tä muut­tu­mat­to­mi­na, emme­kä siten voi ymmär­tää tai tut­kia yhtä eril­lään toi­ses­ta. Tosiasiassa emme voi erot­taa nor­maa­lia elä­vää raken­net­ta sen nor­maa­lis­ta ympä­ris­tös­tä, emme­kä siten voi sanoa, mis­sä elä­vä raken­ne päät­tyy ja ympä­ris­tö alkaa.”
–J.S. Haldane

Pauliina Heinänen käsit­te­lee teos­ko­ko­nai­suu­des­saan iden­ti­teet­tiä, yksi­löl­li­syyt­tä ja yksi­lön suh­det­ta ympä­röi­vään maa­il­maan. Lähtökohtana ovat kysy­myk­set ole­vai­suu­des­ta ja minäs­tä. Mikä “minä“ on, jos yksi­lön kehos­sa on enem­män ulkoi­sia bak­tee­rei­ta, kuin yksi­lön omaa dna:ta? Onko perim­mäis­tä, pysy­vää minuut­ta ole­mas­sa, vai onko se kult­tuu­ri­nen kon­struk­tio, kuvi­tel­ma jos­tain? Heinänen valot­taa kehol­lis­ten ja per­for­ma­tii­vis­ten video- ja valo­ku­va­teos­ten kaut­ta omaa suh­det­taan näi­hin kysy­myk­siin; koh­taa ja kät­kee itsen­sä, kään­tää kat­seen ulko­puo­lel­ta sisään­päin.

Pauliina Heinänen (s.1992) on valo­ku­va- ja video­tai­tei­li­ja, joka hyö­dyn­tää työs­ken­te­lys­sään sekä tie­teel­li­siä ja filo­so­fi­sia läh­tö­koh­tia, että hen­ki­lö­koh­tais­ta koke­mus­taan. Hänen teok­si­aan yhdis­tä­vät kysy­myk­set ihmi­sen maa­il­man­ku­vas­ta: sii­tä, miten koh­taam­me luon­non, toi­set ihmi­set ja itsem­me. Hän on val­mis­tu­nut valo­ku­vaa­jak­si Lahden Muotoiluinstituutista, ja jat­kaa tai­teen mais­te­rio­pin­toi­hin Aalto-yli­opis­toon syk­syl­lä 2016.

Heinäsen työs­ken­te­lyä on tuke­nut Taiteen edis­tä­mis­kes­kus, Varsinais-Suomen tai­de­toi­mi­kun­ta.

www.pauliinaheinanen.com

Roberto Pugliese -Field reductions + The space of a year

4/6/2016–21/6/2016

In Field Reductions, rea­lized in col­la­bo­ra­tion with com­po­ser and sound artist Andrea Mancianti, field recor­dings of sound are decon­struc­ted in units of sound objects that are mec­ha­nical­ly acti­va­ted to sta­ge the ori­gi­nal field.
Transparent boxes are fil­led with natu­ral objects com­mon­ly found out­doors, such as fal­len branc­hes, grass, lea­ves, dirt. Small motors let the mat­ter col­li­de, crackle and rub, to gene­ra­te a soundsca­pe that resembles at times a sonic envi­ron­ment we can expe­rience in a forest or the count­ry­si­de.
The kine­tic ele­ment is not used as a sound object in itself, rat­her it is used to rec­rea­te, as an imi­ta­tion, the sound as I remem­ber it at the moment of the expe­rience. It crea­tes a plausible but approxi­ma­ted soundsca­pe. For me this process let the visi­tor expe­rience both a fami­liar envi­ron­ment but at the same time won­der about the con­struc­tion of the real expe­rience.
The soundsca­pe is a re-enact­ment of fields as oppo­sed to a com­po­si­tion of field recor­dings. The sounds are not recor­ded as-is but reduced to a reci­pe or a script for indi­vi­dual ele­ments.
The main ques­tion regards the expe­rience of this object: is this an imi­ta­tion of the real soundsca­pe or does it beco­me an enti­ty of its own? And furt­her, how is in fact con­struc­ted our notion and expec­ta­tion of natu­ral beau­ty pro­jec­ted onto natu­re?
In The Space of Year, a mul­tic­han­nel audio­vi­sual ins­tal­la­tion, the audio­vi­sual recor­dings col­lec­ted throug­hout a year have lost their docu­men­ta­tion func­tion lea­ving space to their rein­terpre­ta­tion as mate­rial to be com­po­sed.
The space of a year port­rays the pas­sa­ge of time during the cour­se of a year and decon­structs visual and sonic mate­rial associa­ted with natu­re and its trans­for­ma­tion throug­hout dif­fe­rent sea­sons. The piece is a re-com­po­si­tion and trans­for­ma­tion of memo­ries now divorced from the con­text were col­lec­ted.

The fieldwork towards the rea­liza­tion of the piece has been car­ried out during two resi­dencies: Arteles in Hämeenkyrö, September 2012 and AiR Bergen at USF Verftet in Bergen, January – March 2013.
The exhi­bi­tion is sup­por­ted by AVEK – The Promotion Centre For Audiovisual Culture.

MORE INFO AT:
www.robertopugliese.net
www.andreamancianti.com

Hanna Arvela & Jaakko Leeve — Kiitos 1985–2015

14/5/2016–31/5/2016

Arvela ja Leeve kom­men­toi­vat Suomen del­fii­nien traa­gis­ta elä­mää ja hämä­räs­sä pidet­tyä tule­vai­suut­ta sar­kas­min, iro­nian ja mus­tan huu­mo­rin kei­noin. Näyttely nos­taa esil­le Särkänniemen del­fii­nien uhrauk­sen viih­teen ja valis­tuk­sen nimis­sä. Samalla se jat­kaa jul­kis­ta kes­kus­te­lua eläin­ten pitä­mi­ses­tä niil­le sopi­mat­to­mis­sa eli­no­lo­suh­teis­sa.

”Vanhemmat vie­vät mie­lel­lään lap­si­aan kat­so­maan van­keu­des­sa elä­viä eläi­miä lähel­tä. Tervetuloa Ähtärin pak­ka­siin pan­dat!” toi­vot­taa Arvela.

Hanna Arvelan video­teok­ses­sa Suomen van­hin del­fii­ni ker­too arjes­taan lukit­tu­na kak­sioon kol­men työ­ka­ve­rin­sa kans­sa. Veera (2015) on kat­sot­ta­vis­sa myös osoit­tees­sa: vimeo.com/164614774

Jaakko Leeven työ Säilyke (2016) poh­tii del­fii­nien koh­ta­loa lopet­ta­mis­pää­tök­sen jäl­keen. Huoli del­fii­nien edel­leen jat­ku­vas­ta elä­mäs­tä ahtais­sa ja rajoi­te­tuis­sa tilois­sa jat­kuu – ovat­ko del­fii­nit sit­ten­kin vain tuo­te, jon­ka dives­toin­nil­la oma­tun­to puh­dis­te­taan?

”Miksi kukaan ei ker­ro ylei­söl­le del­fii­nien tilan­tees­ta? Toivomme kes­kus­te­lun jat­ku­van, vaik­ka del­fi­naa­rio onkin sul­jet­tu”, Leeve tote­aa.

Ajatus del­fi­naa­rio-aihei­ses­ta näyt­te­lys­tä syn­tyi, kun Tampereen kau­pun­gin­val­tuus­to tyr­mä­si äänin 46/16 del­fi­naa­rion alas­ajon vuon­na 2014. Eläinoikeus akti­vis­tien kam­pan­join­nin ansios­ta ylei­sön asen­teet muut­tui­vat nopeas­ti ja del­fi­naa­rion yllä­pi­to muut­tui kan­nat­ta­mat­to­mak­si. Särkänniemi päät­ti lopet­taa del­fi­naa­rio­lii­ke­toi­min­nan vuon­na 2015.

Sirkku Rosi — LIMBO2

Yläkerta | 23/4/2016–10/5/2016

Sirkku Rosin teok­sis­sa ihmi­sel­lä on yllään iho. Iso elin, joka toi­mii yhtey­te­nä ja raja­na toi­seen. Veresliha, ääri­vii­va sekä välit­tä­jä itsen ja maa­il­man välil­lä. Lihassaan ihmi­nen toi­mii ja lihas­saan ihmi­nen ajat­te­lee. Ihminen on eläin, joka kui­ten­kin kai­paa seli­tyk­siä kaa­ok­sen kes­kel­lä. Ihminen jär­kei­lee viet­te­jään vas­taan tai on nii­den vie­tä­vä­nä. Toimii miten sat­tuu. Toisinaan sat­tuu riman ali­tuk­sia.
Teoksissa ollaan het­kel­li­sis­sä väli­ti­lois­sa, jois­sa arki­set tapah­tu­mat muut­tu­vat ritu­aa­leik­si, ja todel­li­suu­den­ta­ju rakoi­lee hie­no­va­rai­ses­ti. Yksinkertaisetkin eleet voi­vat saa­da ritua­lis­tis­ta voi­maa, kun arki muut­tuu absur­dik­si.

Limbo:
Karibian merel­tä peräi­sin ole­va tans­si, jos­sa tans­si­jat alit­ta­vat aina vain alem­mak­si las­ket­tua rimaa musii­kin ja tapu­tus­ten tah­dis­sa. Tanssija ei saa suo­ri­tuk­sen aika­na kos­ket­taa maa­ta muul­la kun jal­ka­te­ril­lään. Alun perin tans­si oli osa hau­ta­jais­ri­tu­aa­lia, ja sen kat­so­taan sym­bo­loi­van elä­män voit­toa kuo­le­mas­ta, sekä elä­män kier­to­kul­kua. 1960-luvul­la Limboa ryh­dyt­tiin tans­si­maan esiin­ty­mis­la­voil­la ylei­sön viih­dyt­tä­mi­sek­si.
Limbo, lim­bus:
Katolisessa teo­lo­gias­sa väli­ti­la kas­ta­mat­to­mi­na kuol­leil­le lap­sil­le ja Vanhan tes­ta­men­tin hurs­kail­le.

Sirkku Rosi on Pirkanmaalainen kuva­tai­tei­li­ja, joka työs­ken­te­lee täl­lä het­kel­lä pää­asial­li­ses­ti akva­rel­lin ja per­for­mans­sin paris­sa.

Sirkku Rosi
sirkkurosi.com
sirkku.maenpaa@gmail.com

Näyttelyä tukee: Taiteen edis­tä­mis­kes­kus, Pirkanmaan tai­de­toi­mi­kun­ta

Timo Marila — Vaihdan Maisemaa — Landescapist

Alakerta | 23/4/2016–10/5/2016

Timo Marila tuo Galleria Rajatilaan mai­se­mia mai­se­mien takaa.

Maisemat jot­ka syn­tyi­vät valo­ku­va­kol­laa­seis­ta Marilan ensim­mäi­seen yksi­tyis­näyt­te­lyyn (Holiday Memories from Places I Haven’t Visited), ovat muut­tu­neet Rajatilan näyt­te­lyyn abstrak­teik­si. Kuviin on pai­kan sekä tilan lisäk­si tul­lut näky­viin kulu­va aika sekä mat­ka.

Miksi mai­se­ma?
— Kuvan reu­nat kat­kai­se­vat mai­se­man, ja kii­ka­reil­la­kin näkee vain niin pit­käl­le.
Mitä mei­naat?
— hmmmm. Muistan lap­se­na kat­sel­lee­ni kiin­nos­tu­nee­na ilma­ku­via. Oli muka­va kuvi­tel­la sitä mai­se­maa niit­ten
kehyk­sien jäl­keen. Nää on nii­kun tari­noi­ta. Alkuja, kes­ki­koh­tia tai lop­pu­ja. Muistan pitä­nee­ni tari­nois­ta.
OK.
-Mitä mei­naat?

Timo Marila (s.1981) on vuon­na 2013 Turun Taideakatemiasta val­mis­tu­nut tur­ku­lai­nen kuva­tai­tei­li­ja.
Pääasiallisesti Marila tekee kuvi­aan digi­taa­li­ses­ti maa­laa­mal­la, sekä valo­ku­vaa­mal­la.

Even the most breath­ta­king landsca­pe ain’t not­hing wit­hout pers­pec­ti­ve.
-Bart Rolando

Tampere Biennale: Marko Timlin — Bits and Bytes (2015)

2/4/2016 — 17/4/2016

ääni-ins­tal­laa­tio

Bits and Bytes on suu­ren mit­ta­kaa­van mekaa­ni­nen ääni-ins­tal­laa­tio, joka raken­tuu 104 korp­pua­se­mas­ta. Jokaisen yksit­täi­sen korp­pua­se­man pyö­ri­mis­no­peut­ta pys­ty­tään sää­te­le­mään reaa­liai­kai­ses­ti, ja ins­tal­laa­tion yhteis­soin­ti muo­dos­tuu ase­mien mekaa­ni­ses­ta väräh­te­lys­tä. Bits and Bytes on kuin suu­ri, säh­kö­käyt­töi­nen ja elä­vä orga­nis­mi – elä­vien konei­den liik­kees­tä syn­ty­vä, soi­va pie­nois­maa­il­ma.

Marko Timlin on suo­ma­lais-sak­sa­lai­nen ääni­tai­tei­li­ja, jon­ka taus­ta on kokeel­li­ses­sa musii­kis­sa, sävel­tä­mi­ses­sä ja vapaas­sa impro­vi­saa­tios­sa. Häntä kieh­too tek­nis­ten objek­tien kät­ket­ty­jen ääni­maa­il­mo­jen löy­tä­mi­nen ja pal­jas­ta­mi­nen, sekä luon­no­nil­miöi­den muun­ta­mi­nen äänek­si tek­no­lo­gian kei­noin. Hänen teok­sen­sa muo­dos­ta­vat­kin link­ke­jä luon­non, tek­no­lo­gian ja ihmi­sen välil­le.

Tampere Biennale: Pink Twins — Inwards to Infinity (2011)

2/4/2016 — 17/4/2016

levy­soit­ti­met, moni­ka­na­va­ää­ni, luup­paa­vat ääni­le­vyt

Sävellys ja mik­saus Pink Twins
Tietokoneet, syn­te­ti­saat­to­rit, sini­aal­lot Juha ja Vesa Vehviläinen
Sello Markus Hohti
Huilu Hanna Kinnunen
Klarinetti Mikko Raasakka
Harppu Lily-Marlene Puusepp
Masterointi Teemu Korpipää
Vinyylikaiverrus Christoph Grote-Beverborg / Dubplates & Mastering, Berliini

Levysoitininstallaatio Inwards to Infinity luo musiik­kia hyö­dyn­tä­mäl­lä ikui­suu­teen asti tois­tu­via luup­paa­via ääni­le­vy­jä. Teoksessa mik­sau­tu­vat yhteen defu­nen­semblen muusi­koi­den tuot­ta­mat sel­lon, hui­lun, kla­ri­ne­tin ja har­pun äänet Pink Twinsin elekt­ro­ni­siin ääni­ker­ros­tu­miin.

Pink Twins on Helsingissä toi­mi­va, kah­den kuva­tai­tei­li­jan ja elekt­ro­ni­muusi­kon, vel­jes­ten Juha ja Vesa Vehviläisen, muo­dos­ta­ma duo. Vuonna 1997 perus­te­tun Pink Twinsin teok­sia on ollut esil­lä näyt­te­lyis­sä ja fes­ti­vaa­leil­la kai­kil­la man­te­reil­la, ja hei­dän audio­vi­su­aa­li­sia live-esi­tyk­si­ään on näh­ty niin Euroopassa, molem­mis­sa Amerikoissa, Aasiassa kuin Australiassakin. Pink Twinsin musiik­ki perus­tuu kon­kreet­tis­ten ja säh­köi­ses­ti tuo­tet­tu­jen ään­ten, hälyn ja musii­kil­lis­ten ele­ment­tien käsit­te­lyyn esi­tys­ti­lan­tees­sa.

Niko Skorpio — Valekuolema

Yläkerta | 12/3/2016 — 29/3/2016

*

”Death to fal­se metal” – Manowar

”Kuolemaa ei ole” – Rauni-Leena Luukanen-Kilde

*

Näyttely koos­tuu seka­tek­niik­ka­teok­sis­ta. Mukana on videoi­ta, veis­tok­sia, esi­ne­kol­laa­se­ja ja jotain muu­ta. Kierrätän teok­sis­sa aiem­man elä­mä­ni var­rel­la kerää­miä­ni esi­nei­tä, kuten ääni­ka­set­te­ja, lego­ja, video­nau­haa, lelu­ja, ääni­le­vy­jä, CD:itä, kir­jei­tä yms.

Työskennellessäni tut­kin muis­tia ja iden­ti­teet­tiä; miten mate­ria ja muis­ti vai­kut­ta­vat toi­siin­sa sekä yhdes­sä nii­den hal­ti­jaan. Muuttuuko jokin meis­sä, jos luo­vum­me aiem­min tär­kei­nä pitä­mis­täm­me esi­neis­tä? Tekevätkö muis­tot esi­neis­tä jotain muu­ta kuin tava­raa? Katoaako muis­to, jos esi­ne tuhou­tuu? Mitä esi­neet ker­to­vat meis­tä, miten ne mää­rit­tä­vät ja sito­vat mei­tä? Ovatko hen­ki­lö­koh­tai­set esi­neet gal­le­ria­ti­las­sa jotain lii­an banaa­lia, pal­jas­ta­vaa tai oma­hy­väis­tä? Kumpi on tär­keäm­pää: omis­ta­mi­nen vai luo­pu­mi­nen?

Niko Skorpio (s. 1974) on val­mis­tu­nut kuva­tai­tei­li­jak­si Tamkista 2014 ja suo­rit­taa jat­ko-opin­to­jaan Aalto-yli­opis­ton Taiteen ja suun­nit­te­lun kor­kea­kou­lus­sa. Hän työs­ken­te­lee pää­asias­sa äänen, videon, valo­ku­van ja seka­lai­sen tava­ran ja toi­min­nan paris­sa. Hän on toi­mi­nut aiem­min graa­fi­sen suun­nit­te­lun ja kokeel­li­sen musii­kin paris­sa, ja nyky­ään tai­teel­li­sen työs­ken­te­lyn ohes­sa media-alan opet­ta­ja­na.

Juuso Leppälä — Runner´s Hallucinations

Alakerta | 12/3/2016 — 29/3/2016

Esillä ole­vat teok­set kuu­lu­vat Runner´s Hallucinations -sar­jaan, pidem­män aika­vä­lin yhä jat­ku­vaan pro­jek­tiin. Pääosin mus­teel­la ja akryy­lil­lä poh­jus­te­tul­le vane­ri­le­vyl­le toteu­te­tut kuvat ker­to­vat tari­naa oman elä­män­sä ult­ra­juok­si­jas­ta, joka mat­kan ede­tes­sä ajau­tuu koke­maan ais­ti­har­ho­ja sekä unen­omai­sia väläh­dyk­siä. Hallusinaatiot kie­to­vat yhteen hah­mon hen­ki­lö­koh­tai­sia, yhteis­kun­nal­li­sia, ympä­ris­töl­li­siä ja his­to­rial­li­sia mie­li­ku­via sekä ongel­ma­koh­tia.
Kokonaisuudesta tulee ilmes­ty­mään myö­hem­min tai­de­sar­ja­ku­va­kir­ja.

Juuso Leppälä (s. 1981 Viljakkala, Ylöjärvi) on opis­kel­lut Satakunnan ammat­ti­kor­kea­kou­lus­sa, Kankaanpään kuva­tai­teen yksi­kös­sä 2001–2005. Leppälän teok­set ovat piir­rok­sel­li­sia, mel­ko pie­ni­ko­koi­sia ja usein väri­tyk­sel­tään mus­ta­val­koi­sia. Yhtymäkohtia löy­tyy niin sar­ja­ku­vail­mai­suun kuin metal­li­gra­fiik­kaan­kin.

Jesse Avdeikov — Lapsivesi, aallot ja myrsky.

Yläkerta | 20/2/2016–8/3/2016

Tykkään käy­dä suih­kus­sa, ehkä se liit­tyy äidin koh­tuun ja lap­si­ve­des­sä lil­lu­mi­seen. Tosin elä­män alku on minul­le yhden­te­ke­vä, en muis­ta sitä.

Lapsena olin pie­ni ja hin­te­lä. Minulla oli var­mas­ti kou­lun ja naa­pu­rus­ton rumim­mat sil­mä­la­sit. Opettelin sei­so­maan käsil­lä­ni ja ompe­lin nukeil­le vaat­tei­ta. Isä oli kol­hoo­sin mies ja tule­vai­suus rau­tai­sen hyvä! Sitten tuli lii­kaa moni­toi­mi­ko­nei­ta, ket­sup­pia ja minus­ta taval­laan api­na. Minä kaa­duin, mut­ten itke­nyt, aina­kaan koko ajan.

Nuoruudessa ystä­vät ovat se mihin pitäi­si tur­vau­tua, tosin aina­kin uskot­te­len itsel­le­ni, että kel­lun omin voi­min. Kaikki asiat vai­kut­ta­vat kaik­keen; pai­no­voi­ma, kemia, huu­mo­ri, vita­mii­nit, ruo­ka­va­lio… No, jos­kus käy huo­nos­ti ja mie­let järk­ky­vät, kuo­le­man anke­ri­aat meren poh­jal­la kärk­ky­vät. Kapteeni etsii lai­vaa, jos­sa kel­pai­si nuk­kua, tekom­me ovat vain pisa­ra meres­sä, johon voi­si huk­kua. Tulin ker­ran mel­kein hul­luk­si, tai niin minä kuvit­te­lin. Sillä het­kel­lä söin ome­nan, gol­den delicious, se on mun suo­sik­ki­he­del­mä. Kuoleman pel­kää­mi­nen on type­rää, sinä et tule ymmär­tä­mään kuo­le­maa enkä minä­kään. Ei mei­dän tar­vit­se.

Lapsivesi, aal­lot ja myrs­ky’ -näyt­te­ly koos­tuu akryy­li- ja öljy­vä­ri­maa­lauk­sis­ta.

Jesse Avdeikov (s. 1986) on Helsingissä asu­va ja työs­ken­te­le­vä kuva­tai­tei­li­ja. Teoksissaan hän käsit­te­lee arkea; sen vai­val­loi­suut­ta ja nau­tin­nol­li­suut­ta. Sekoittamalla tur­hat ja tär­keät asiat kes­ke­nään Avdeikov pyr­kii sel­vit­tä­mään, mikä on elä­mäs­sä huo­mio­nar­vois­ta. Avdeikov on val­mis­tu­nut Tampereen Ammattikorkeakoulusta vuon­na 2014. Avdeikov työs­ken­te­lee gal­le­ria-assis­tent­ti­na Galleria Huudossa. Lapsivesi, aal­lot ja myrs­ky on hänen ensim­mäi­nen yksi­tyis­näyt­te­lyn­sä.

jesseavdeikov(at)gmail.com
www.jesseavdeikov.com