Sofi Häkkinen — Kannattaa käydä katsomassa tää näyttely

ALAKERTA | 3. — 20.6.2017

Tässä näyt­te­lys­sä on esil­lä aina­kin kak­si teos­ta. Niissä on var­mas­ti seu­raa­via vii­me­ai­koi­na minua kieh­to­nei­ta asioi­ta: pah­vi­laa­ti­koi­ta, lii­maa, teip­piä, pyö­ri­mis­tä ja tut­kai­lua. Näyttelyyn tule­vat teok­set otti­vat veis­tok­sen muo­don kun aloin kasaa­maan tätä mate­ri­aa­lia. Siihen väliin ker­tyy hil­jal­leen se muu jokin, joka tekee möh­kä­lees­tä tai röyk­kiös­tä lopul­ta teok­sen. Saattaahan täs­sä vie­lä jotain uut­ta­kin mie­leen juo­lah­taa, mut­ta kyl­lä ne (aina­kin) kak­si teos­ta kes­tä­vät yksi­näi­syyt­tään­kin.

Sofi 18.5.2017 klo 22.29

Kannattaa käy­dä kat­so­mas­sa tää näyt­te­ly on Häkkisen toi­nen yksi­tyis­näyt­te­ly kuva­tai­tei­li­jak­si val­mis­tu­mi­sen jäl­keen. Hän tekee täl­lä het­kel­lä tai­teen mais­te­rin opin­to­ja Helsingissä Aalto-yli­opis­ton Visual Culture and Contemporary Art–maisteriohjelmassa.

Sanna Saarenpää — 50.000 vuotta

YLÄKERTA | 13.- 30.5.2017

Minkälaisten yti­mien ympä­ril­le tun­te­mam­me ihmi­syys ammoin syn­tyi? Mikä aines pii­lou­tuu koke­maam­me ihmi­syy­teen meis­sä jokai­ses­sa? Taidemaalari Sanni Saarenpään näyt­te­ly 50000 vuot­ta Galleria Rajatilan ylä­ker­ras­sa 13.–30.5.2017 ker­too tul­kin­to­ja uni­ver­saa­leis­ta kyvyis­tä ja yksi­löt yhteen liit­tä­vis­tä tavois­ta jäsen­tää maa­il­maa yhteis­ten maa­il­man­mal­lien kaut­ta.

Esillä oleva pie­nois­maa­laus­sar­jan Human Universal Pattern aihei­ta ovat tie­dol­le ja sen ker­to­mi­sel­le ammoin anne­tut aineel­li­set muo­dot kuten kult­tie­si­neet, maa­lauk­set ja hau­dat. Saarenpään kuvis­sa maa­il­mam­me on sol­mu­jen, kart­to­jen, merk­kien ja ritu­aa­lien maa­il­ma – ja todel­li­suus näyt­täy­tyy jäsen­nel­ty­nä ja mer­ki­tyk­sil­le perus­tu­va­na. Onko koke­mus­tem­me muo­to jotain jota itse kie­li kan­taa muka­naan ken­ties vii­den­kym­me­nen tuhan­nen vuo­den takaa tai kau­em­paa­kin?

Taiteilijaa on kieh­to­nut tapa, jol­la liki kaik­ki ihmis­kät­ten muo­vaa­ma herät­tää tun­teen ker­ran jäte­tyn vies­tin tavoit­ta­mi­ses­ta. Vaikka mui­nai­nen sok­ke­lok­si som­mi­tel­tu kivi­tar­ha ei ker­ro enää tar­koi­tus­taan, on sii­nä näyt­täy­ty­vä jär­jes­tys mei­dän reit­tim­me tuon laby­rin­tin raken­ta­jan mie­leen. Ei ole mitään uut­ta, joka oli­si todel­la tul­lut mei­dän ja esi-isäin väliin.

Saarenpään helei­den guas­si­töi­den pie­nuu­den ja täs­mäl­li­syy­den yhdis­tel­mä on poik­keuk­sel­li­nen. Taiteilijalle mit­ta­kaa­va on suo­ra kei­no luo­da kat­so­mi­seen yksi­tyi­syyt­tä. ”Pienten teos­ten kans­sa ihmi­nen on kah­den­kes­ki­ses­sä suh­tees­sa aivan fyy­si­ses­tä vält­tä­mät­tö­myy­des­tä joh­tuen”, Saarenpää tote­aa. Hänelle kyl­lin suur­ta tilaa suu­rel­le ja eheäl­le tun­te­mi­sel­le ei aina löy­dy kou­riin­tun­tu­vas­ta maa­il­mas­ta mut­ta mie­les­tä kyl­lä­kin. ”Työskentelyni läh­tö­koh­ta on, että vaa­ti­ma­ton maa­laus ei eroa mitoil­taan suu­rem­mis­ta teok­sis­ta sii­nä mie­li­ku­van ehey­des­sä ja pysy­vyy­des­sä, jon­ka teos saa­vut­taa kat­so­jan mie­len sisäl­lä.”

Näyttely on opin­ton­sa Kuvataideakatemiassa vii­me kevää­nä päät­tä­neen Sanni Saarenpään (s.1990, Helsinki) ensim­mäi­nen yksi­tyis­näyt­te­ly val­mis­tu­nee­na tai­tei­li­ja­na. Hän asuu ja työs­ken­te­lee par­hail­laan Tampereella.

David Muth — On C.D. Friedrich

ALAKERTA | 13. — 30.5.2017

In a series of videos entit­led “On C.D. Friedrich”, David Muth enga­ges with the famous German pain­ter and his par­ticu­lar approach to the depic­tion of landsca­pe. In one video we are pre­sen­ted with a drum­mer sit­ting behind his kit who is wor­king the drums. The sce­ne is taking place in the Finnish woods. The fra­ming of the shot has been cho­sen care­ful­ly accor­ding to the principles of pic­to­rial com­po­si­tions that were the land­mark of German Romantic pain­ting. Most impor­tant­ly, the sub­ject is enti­re­ly sub­su­med by the landsca­pe, the drum­mer is sta­ged in the back of the open volu­me and the­re­fo­re beco­mes a com­po­si­tio­nal ele­ment that is part of the wider ensemble gene­ra­ted by Muth’s visual selec­tion.

In Casper David Friedrich’s uni­ver­se, natu­re was posi­ted as a mir­ror of the soul of
indi­vi­duals aiming to with­draw from the loo­ming cata­strop­hes of industrial alie­na­tion.
But in a sta­te of “transcen­den­tal home­less­ness”, as Georg Lukacs so ada­mant­ly put it, indi­vi­duals inc­rea­singly seem to lack the capaci­ty to expe­rience the dif­fe­rence between sub­jects and envi­ron­ments as aest­he­tical­ly plea­sing. The pro­ta­go­nists in Muth’s video series don’t have the expe­rience of the “sublime”that was so impor­tant for Romanticism, and they don’t admi­re the landsca­pe — ins­tead they appear to be caught up in their own uni­ver­ses, circu­la­ting around the suns of their own acti­vi­ties.

Axel Stockburger, 2014

Juhani Tuomi — TAIDENÄYTTELY – Huuto pimeyden ytimeen

Yläkerta | 22.4. — 9.5.2017

Galleria Rajatilan ylä­ker­ras­sa on 22.04.–09.05.2017 esil­lä tai­de­maa­la­ri Juhani Tuomen (s.1983 Tampere) TAIDENÄYTTELY. Näyttely esit­te­lee sar­jan Tuomen öljy­vä­ri­maa­lauk­sia ja akryy­li­pii­rus­tuk­sia, jot­ka ovat huu­to pimey­teen tai­teen puo­les­ta!

Jostain syys­tä tai­tees­ta ei puhu­ta tai­teen vaan tie­teen kie­lel­lä. Taiteilijat on sysät­ty syrjään, ja kes­kus­te­lun (ja apu­ra­hat) on kaa­pan­neet kuraat­to­rit ja tut­ki­jat. Taideteoksista on tul­lut pro­pa­gan­dan väli­nei­tä, tai­de­kou­luis­sa puhu­taan pal­jon ja teh­dään vähän. Jokainen 2000-luvul­la opis­kel­lut kuva­tai­tei­li­ja tun­tee Michel Foucault’n, tai­teen his­to­rian tun­te­muk­sen ja kes­keis­ten väli­nei­den osaa­mi­sen jää­des­sä rei­käi­sek­si kuin juus­to

Esitän sar­jan maa­lauk­sia, jot­ka on teh­ty rak­kau­des­ta maa­laa­mi­seen, vain ja ainoas­taan maa­laa­mi­sen itsen­sä takia. En häpäi­se teok­sia­ni lii­maa­mal­la nii­hin sisäl­tö­jä, vaan luo­tan kat­so­jan ja teok­sen väli­seen koh­taa­mi­seen. Maalaus itses­sään riit­tää! Maalarit on kunin­kai­ta!

Juhani Tuomi (KuM) on pis­pa­la­lai­nen tai­de­maa­la­ri, joka asuu ja työs­ken­te­lee Tampereella. Hän on kiin­nos­tu­nut huo­no­maa­lauk­ses­ta. Tuomi on val­mis­tu­nut Kuvataideakatemian Maalauksen osas­tol­ta vuon­na 2010, sekä TAMK/Kuvataiteen kou­lu­tus­oh­jel­mas­ta vuon­na 2007

Einari Leskinen — Märehtijä

Alakerta | 22.4. — 9.5.2017

Tietämättömyys ja välin­pi­tä­mät­tö­myys pitä­vät muo­vin täyt­tä­mää kult­tuu­riam­me vah­vas­ti hen­gis­sä. Ymmärtääkö ihmi­nen mil­lai­sen maa­il­man kes­kel­lä hän elää? Makaammeko päi­vä päi­väl­tä syvem­mäl­lä muo­vi­mas­sas­sa?

Galleria Rajatilan kel­la­ri­ker­rok­seen raken­tuu kuva­tai­tei­li­ja Einari Leskisen uusin teos, ”Märehtijä”, joka käsit­te­lee ihmis­ten kulu­tus­kes­kei­syyt­tä muo­viin pai­not­tu­van kult­tuu­rin sisäl­lä. Leskinen on val­mis­tu­nut kuva­tai­tei­li­jak­si Imatralta Saimaan ammat­ti­kor­kea­kou­lus­ta 2015 ja työs­ken­te­lee valo­tai­teen, kuvan­veis­ton sekä ins­tal­laa­tion raja­pin­noil­la. Rajatilan näyt­te­ly on Leskisen ensim­mäi­nen yksi­tyis­näyt­te­ly.

Laura Happo : Kerran vuodessa timantteja

Yläkerta | 1.–18.4.2017

”Kerran vuo­des­sa timant­te­ja / Diamonds Once a Year” on teos­ko­ko­nai­suus, joka lei­kit­te­lee arki­sil­la ainek­sil­la, luo nii­hin uusia yhteyk­siä ja vah­vaa sym­bo­liik­kaa, mikä toi­mii samal­la teos­ten oman
todel­li­suu­den ja lai­na­lai­suuk­sien luo­ja­na. Teosten hil­jai­nen ja pai­na­va läs­nä­olo kut­suu kat­so­jaa.

Valokuvien luo­man illusi­nää­ri­sen maa­il­man avul­la mah­dol­li­sen ja mah­dot­to­man raja hämär­tyy. Arkinen mys­tiik­ka ohjaa luke­maan teos­ten sym­bo­liik­kaa ja poh­tii mm. luon­non ja käyt­tö­esi­nei­den rajo­ja.

Teokset ovat ase­tel­mal­li­sia ja per­for­ma­tii­vi­sia. Hapon tyy­li tuot­taa maa­lauk­sel­lis­ta jäl­keä on värin­käy­tön, tasai­sen valoo­rin ja sym­bo­lii­kan yhteis­sum­ma.

Laura Happo (s.1987) on Kajaanista kotoi­sin ole­va valo­ku­vaa­ja, joka asuu ja työs­ken­te­lee täl­lä het­kel­lä Tampereella. Hän tekee työ­tä valo­ku­van paris­sa moni­puo­li­ses­ti, niin tai­teen kuin jour­na­lis­ti­sem­man­kin kuvan puo­lel­la. Hapon teke­mis­tä mää­rit­tää kiin­nos­tus todel­li­suu­den, ihmi­sen ja luon­non rajoi­hin sekä hie­no­va­rai­seen mys­tiik­kaan.

Karkki Mäkelä: Drift

Alakerta | 1.–18.4.2017

drift (ajautua/ajaantua/hortoilla/kinostua/ohjautua/sorto/sortuma/kasautuma/ajopuu)

Näyttelykokonaisuudessa on kak­si sar­jaa, tapet­ti­rul­lil­le kol­laa­sil­la ja akryy­lil­lä teh­ty ”Kuokkavieraat”-installaatio asunn­ot­to­mis­ta sekä piir­tä­mäl­lä ja akva­rel­lil­la toteu­tet­tu sar­ja ”Aina näl­kä” lei­pä­jo­non asiak­kais­ta.

Eriarvoistavan ajat­te­lu­ta­van lisään­ty­mi­nen jakaa ihmi­siä mei­hin ja mui­hin. Vain omaa jouk­kuet­ta kan­na­te­taan. Vieraaksi koet­tui­hin on vai­keam­pi samais­tua tai tun­tea empa­ti­aa. Nimby-ajat­te­lu kukois­taa, vaik­ka mat­to voi kado­ta jal­ko­jen alta yllät­täen kenel­tä vain. Näyttelyn teos­ten hah­mo­jen abstra­hoin­ti koros­taa yksi­löl­li­syy­den ja inhi­mil­li­syy­den sekä ste­reo­ty­pioi­den ja ennak­ko­luu­lo­jen ris­ti­rii­taa — hah­mot ovat yhtä aikaa häi­ly­väi­siä ja toi­siin­sa sulau­tu­vai­sia muo­doil­taan mut­ta yksi­tyis­koh­dat nos­ta­vat esiin per­soo­naa.

”Kuokkavieraat”-installaatio

Syrjäiset tilat kerää­vät pai­kal­le hei­tä, ket­kä eivät ole ter­ve­tul­lei­ta muu­al­le. Köyhät, kodit­to­mat tai ker­jä­läi­set koe­taan häi­rit­se­vik­si, möröik­si, joi­ta halu­taan väl­tel­lä ja jot­ka halu­taan pii­lot­taa. Kuokkavieraat-ins­tal­laa­tio kuvaa näi­tä ihmi­siä kei­tä koh­del­laan kuin haa­mu­ja.

”Aina näl­kä” -sar­ja

Kuva-aihei­na ovat lei­pä­jo­nois­sa sei­so­vat ihmi­set. Näinä aikoi­na yhä useam­pi puto­aa köy­hyys­ra­jan ala­puo­lel­le jou­tues­saan muun muas­sa irti­sa­no­tuk­si tai pät­kä­työ­läi­sek­si. Eriarvoisuus on kas­va­nut räi­keäs­ti; samaan aikaan kun syö­mä­kel­pois­ta ruo­kaa hei­te­tään kaik­kial­la ros­kiin, lei­pä­jo­not pite­ne­vät ympä­ri Suomea. Jonot muo­dos­tu­vat taval­li­sis­ta ihmi­sis­tä, joil­la jokai­sel­la on oma tari­nan­sa jonoon pää­ty­mi­ses­tä.

Karkki Mäkelä (s.1982) on Tampereella asu­va ja työs­ken­te­le­vä kuva­tai­tei­li­ja. Mäkelä työs­ken­te­lee pää­asial­li­ses­ti akryy­lil­lä, kol­laa­sil­la ja mono­ty­pial­la, yhdes­sä ja erik­seen. Häntä kiin­nos­ta­vat ris­ti­rii­to­jen esiin­tuo­mi­nen ja tar­koi­tuk­sel­li­suus sekä tar­koi­tuk­set­to­muus sekä ilmai­sus­sa että kans­sa­käy­mi­ses­sä.

Happy Ending — lopputyönäyttely

Ylä- ja ala­ker­ta | 11.3. -28.3.2017

Tämä on kai­ken iha­nan kau­nein ja rumin ulti­maat­ti­nen klii­mak­si, jota kaik­ki ovat var­paat hikoil­len odot­ta­neet. Tämä on fik­tio­naa­li­sen juo­nen lope­tus, jos­sa mel­kein kaik­ki kään­tyy hyväk­si pää­hen­ki­löil­le, hei­dän apu­lai­sil­leen ja kai­kil­le muil­le­kin pahik­sia lukuun otta­mat­ta. Hyvään lope­tuk­seen liit­tyy aina ope­tus.

Happy Ending on Tampereen ammat­ti­kor­kea­kou­lun kuva­tai­teen suo­men­kie­li­sen kou­lu­tus­oh­jel­man vii­meis­ten opis­ke­li­joi­den lop­putyönäyt­te­ly vuon­na 2017. Näyttelyssä on muka­na 19 val­mis­tu­vaa kuva­tai­tei­li­jaa, joi­den teok­set ovat esil­lä Taidekeskus Mältinrannassa, Valokuvakeskus Nykyajassa sekä Galleria
Rajatilassa.

_________________________

Happy Ending-näyt­te­lyn tai­tei­li­jat ja teok­set Galleria Rajatilassa

Juho Järvi
Kivettynyt Limbo / Petrified Limbo
Videoteos, ste­reo ääni
Pituus: 10min
Näyttelijät: Anni Waris, Arsi Keva ja Laura Kuusa

Ville Nieminen
KAIKUKAMMIO / ECHOCHAMBER
Interaktiivinen ääni-ins­tal­laa­tio

Mikko Silvennoinen
Tiettömän tien pää / The End of the Non-Existent Road
Kaksi kana­vai­nen videoins­tal­laa­tio
16:9, 25’00’’, ste­reo

Ville-Matti Tenovirta
Ultrasosiaalinen nisä­käs / Ultrasocial mam­mal
video­teos
Pituus: 9min

_________________________

Näyttelypaikat ja ajat:

Mältinranta 4.3. – 20.3.
Nykyaika 4.3. – 27.3.
Rajatila 11.3. – 28.3.

Mari Ljokkoi: Naapuri ja etäisyys

Alakerta | 18.2. — 7.3.2017

Naapuri ja etäi­syys -näyt­te­lyyn kuu­luu kol­me video­teos­ta vuo­sil­ta 2014–2016. Teoksia yhdis­tää video­päi­vä­kir­ja­mai­nen tyy­li sekä poh­din­ta ajas­ta ja tark­kai­le­mi­ses­ta.

Tarkkailija on kuvat­tu syk­syl­lä 2014 Valko-Venäjän pää­kau­pun­gis­sa Minskissä. Teos sai alkun­sa, kun tai­tei­li­ja kut­sut­tiin sin­ne elo­ku­va­fes­ti­vaa­leil­le säh­kö­pos­ti­vies­til­lä. Maata pide­tään Euroopan vii­mei­se­nä dik­ta­tuu­ri­na ja teok­ses­sa kuva­taan sitä, seu­ra­taan­ko tai­tei­li­jaa vie­rai­lun aika­na. Etäisyys 2160 km on Tarkkailijan tavoin mat­ka­ker­to­mus. Sen läh­tö­koh­ta­na on ollut tur­has­ta len­tä­mi­ses­tä luo­pu­mi­nen ympä­ris­tö­syis­tä, ja sik­si teok­ses­sa siir­ry­tään Helsingistä Venetsiaan maa­pal­lon pin­taa pit­kin. Siinä mis­sä len­to­mat­ka oli­si kes­tä­nyt alle kol­me tun­tia, mat­kaa teh­dään nyt kol­me vuo­ro­kaut­ta. Etäisyys 2160 km nou­dat­taa aikas­kaa­laa; jokai­nen mat­kan tun­ti vas­taa 5 sekun­tia videol­la. Naapuri-teok­ses­sa ollaan Helsinginkadulla, joka 1900-luvun alus­sa kaa­voi­tet­tiin parii­si­lais­tyy­li­sek­si bule­var­dik­si. Ikkunasta näkyy vil­kas katue­lä­mä ja vas­ta­päi­nen talo, jos­sa ker­to­jan iso­tä­ti on asu­nut. Hän on näh­nyt saman kadun ja näky­män, mut­ta eri maa­il­man.

Mari Ljokkoi on kuva­tai­tei­li­ja, joka työs­ken­te­lee etu­pääs­sä video­tai­teen ja doku­men­taa­ri­sen elo­ku­van väli­maas­tos­sa. Hän on opis­kel­lut nyky­tai­teen ja visu­aa­li­sen kult­tuu­rin lisäk­si maan­tie­det­tä, mikä näkyy teos­ten aiheis­sa. Useissa hänen teok­sis­saan yhteis­kun­nal­li­set aiheet yhdis­ty­vät hen­ki­lö­koh­tai­siin koke­muk­siin ja ilmiöi­tä tar­kas­tel­laan suh­tees­sa aikaan. Näiden teos­ten läh­tö­koh­ta­na ovat suu­rem­mat tee­mat, mut­ta tulo­kul­ma ja ker­ron­ta liik­ku­vat arkie­lä­män tasol­la.

Näyttelyä on tuke­nut Visek.