Elliina Peltoniemi & Tomas Regan — Ihmistä etsitään metsästä

ALAKERTA | 2.6.–19.6.2018

Rajatilan ylä­ker­ras­sa avau­tu­van näyt­te­lyn teok­sis­sa esiin­ty­vät puut ja pusi­kot. Aiheen yti­mes­sä on sil­ti ihmi­nen. Elliina Peltoniemi ja Tomas Regan ovat taval­li­ses­ti kuvan­neet töis­sään ihmis­tä, mut­ta hei­tä yhdis­tää myös lähei­nen suh­de luon­toon ja eri­tyi­ses­ti pui­hin.

Elliina Peltoniemi teki pape­ris­ta koi­vu­met­sän. Lattiaa ja kat­toa peit­tää mus­ta pape­ri­nen ruo­ho. Koivujen run­got yhdis­tä­vät lat­tian ja katon.

Halusin luo­da pai­kan jos­sa voi­sin koh­da­ta kuol­lei­ta lähei­siä­ni. Metsiköt, puis­ti­kot ja tie­tyt puut ovat jo lap­ses­ta asti olleet minul­le eri­tyi­siä paik­ko­ja ja ystä­viä, joten kuin itses­tään aloin teh­dä koi­vik­koa joka oli­si raja, koh­taa­mis­paik­ka kah­den maa­il­man välil­lä.”

Videoteoksessaan Peltoniemi yrit­tää löy­tää sosi­aa­lis­ta paik­kaan­sa pui­den jou­kos­ta naa­mioi­tu­mal­la koi­vuk­si. Videolla ihmi­sen ja puun roo­lit vaih­te­le­vat riip­puen sii­tä ollaan­ko ihmi­sen raken­ta­mas­sa jär­jes­te­tys­sä ympä­ris­tös­sä vai met­säs­sä. Yritys saa koo­mi­sia­kin piir­tei­tä.

Tomas Regan etsii vil­liä luon­toa piir­tä­mäl­lä huk­ka­maas­ta sikiä­viä kas­ve­ja. Näyttelyssä näh­tä­vät 40 teos­ta on piir­ret­ty tou­ko­kuun aika­na Tampereen pusi­kois­sa, park­ki­paik­ko­jen reu­noil­la, rata­pi­hoil­la ja muis­sa väli­ti­lois­sa.

Kaupungissa kas­vit jär­jes­te­tään rivei­hin ja laa­ti­koi­daan, mut­ta luon­to on vil­li, myös kau­pun­gis­sa.”

Nämä työt ovat kuvia puis­ta tai pusi­kois­ta, mut­ta nii­den aihee­na on sil­ti ihmi­nen – ihmi­nen ympä­ris­tön muok­kaa­ja­na ja toi­saal­ta täs­sä sen kat­so­ja­na. Mielestäni mai­se­ma­ku­va, eli kuva pai­kas­ta, mää­rit­tyy kat­so­jan kaut­ta ja sik­si se tulee käsi­tel­lä inhi­mil­li­se­nä. On kiin­nos­ta­vaa aja­tel­la paik­ka, tai pen­sas, yksi­lö­nä jol­la on oma iden­ti­teet­ti ja kuva­ta se muo­to­ku­vauk­sen lai­na­lai­suuk­sien mukaan. Tällainen luon­non inhi­mil­lis­tä­mi­nen on tie­ten­kin höl­möä mut­ta samal­la hyvin inhi­mil­lis­tä.”

–––– ––––– –––––– –––––

Elliina Peltoniemi (1978) on tam­pe­re­lai­nen kuva­tai­tei­li­ja ja kult­tuu­rin moniot­te­li­ja. Peltoniemi on val­mis­tu­nut Turun Taideakatemiasta 2011. Hän on opis­kel­lut tai­det­ta myös Lapin yli­opis­tos­sa ja Limingan tai­de­kou­lus­sa. Hänen töi­tään on ollut esil­lä mm. Turun Taidemuseon Studiossa ja MUU-kaa­pe­lil­la. Viimeisin yksi­tyis­näyt­te­ly oli 3h+k gal­le­rias­sa Porissa 2017. Peltoniemi on Rajataideyhdistyksen jäsen.

Tomas Regan on tam­pe­re­lai­nen kuva­tai­tei­li­ja, joka on val­mis­tu­nut Kuvataideakatemiasta 2006. Hän on osal­lis­tu­nut Pirkanmaan Triennaaliin kol­me ker­taa, Graphica Creativaan kak­si ker­taa ja Mäntän kuva­tai­de­vii­koil­le ker­ran. Yksityisnäyttelyitä hän on pitä­nyt muun muas­sa Helsingissä Taidesalongissa ja Tampereella Himmelblaun gal­le­rias­sa. Regan on Suomen tai­de­graa­fi­kot ry:n ja Tampereen tai­tei­li­ja­seu­ran jäsen. Hänen teok­si­aan on muun muas­sa Valtion ja Tampereen tai­de­museon kokoel­mis­sa.

Taija Goldblatt — Olemisesta

YLÄKERTA | 2.6.–19.6.2018

Olemisesta on yksi­ka­na­vai­nen ani­maa­tio­teos. Se on pie­ni tut­kiel­ma ole­mi­ses­ta ja elämänme­nos­ta aika­na, jol­loin vaa­ti­muk­set tuot­toi­sas­ta ja tehok­kaas­ta teke­mi­sestä, suo­rit­ta­mi­ses­ta ja läsnäolos­ta väijyvät meitä jat­ku­vas­ti ja joka pai­kas­sa.

Olemisesta on toteu­tet­tu yhdistämällä pii­rus­tus­ta, video­ku­vaa ja stop-motion -ani­maa­tio­ta usei­na päällekkäisinä liik­ku­vi­na ker­rok­si­na. Teoksella ei ole eril­listä alkua tai lop­pua, vaan kat­se­lun voi aloit­taa missä vai­hees­sa tahan­sa. Teos on ensi ker­taa esillä Galleria Rajatilan näytte­lyssä kesäkuus­sa 2018.

Näytte­lyä on tuke­nut Taiteen edistämis­kes­kus.

Sanni Mäkipää & Emma Nurminen – Immen Ansa

YLÄKERTA | 10.5.–26.5.2018

Immen ansa -ins­tal­laa­tio on mate­ri­aa­li­suu­del­la hou­kut­te­le­va visu­aa­li­nen louk­ku ja keväi­nen suon herää­mi­nen. Itse Impi on sekä viet­te­lyk­sen että kiel­tä­myk­sen noi­dak­si lei­mat­tu rämees­tä nouse­va erak­ko, jon­ka eli­nym­pä­ris­töä ins­tal­laa­tio esit­tää. Teos on kuin het­teik­kö, jos­sa eri­lai­set hou­kut­teet kas­va­vat ja jon­ka sati­meen mah­dol­li­set tun­kei­li­jat jää­vät.

Teoksessa on työs­tet­ty muun muas­sa lan­kaa, eko­vil­laa, verk­koa ja kan­gas­ta. Materiaalivalinnoissa on väl­tet­ty uut­ta; kaik­ki teks­tii­lit ja lan­gat ovat kier­rä­tet­ty­jä. Yhdessä ja yksit­täin toteu­te­tut teos­osat muo­dos­ta­vat run­saan koko­nai­suu­den, jon­ka peh­mei­tä ja kiil­tä­viä pin­to­ja tekee mie­li lähes­tyä ja tun­nus­tel­la.

Sanni Mäkipää ja Emma Nurminen ovat Tampereella työs­ken­te­le­viä kuva­tai­tei­li­joi­ta.

Tuomo Savolainen — Igneous Rock

ALAKERTA | 10.5.–26.5.2018

Igneous Rock -videoins­tal­laa­tio liik­kuu vul­kaa­ni­sel­la maa­pe­räl­lä käy­den läpi his­to­rial­li­sia ja satun­nai­sia tapah­tu­mia, jois­sa ihmi­nen ja maan vul­kaa­ni­nen toi­min­ta ovat sulau­tu­neet yhteen. Teos raken­tuu useam­mas­ta toi­siin­sa tee­mal­taan sekä osit­tain fyy­si­ses­ti­kin limit­ty­väs­tä video­teok­ses­ta. Osa teok­sen mate­ri­aa­lis­ta on kuvat­tu Islannissa kesäl­lä 2017.

Tuomo Savolainen (s.1986) on Helsingissä asu­va kuva­tai­tei­li­ja ja tai­teen mais­te­ri.

PÄÄTÖS – Kankaanpään Taidekoulun lopputyönäyttely

Ylä- ja Alakerta | 21.4. — 8.5.2018


Kankaanpään tai­de­kou­lus­ta val­mis­tu­vien lop­pu­työ­näyt­te­ly

On aika päät­tää jokin vai­he, on aika teh­dä pää­tös uudes­ta suun­nas­ta.

Taidegalleriat Rajatila, Galleria Saskia ja Mältinranta täyt­ty­vät kevääl­lä 2018 Kankaanpään tai­de­kou­lus­ta val­mis­tu­vien opis­ke­li­joi­den töis­tä.

Värikäs ja dynaa­mi­nen ryh­mä opis­ke­li­joi­ta on koos­ta­nut töi­den­sä hui­pen­tu­mia yhteen ja luvas­sa on tuo­re ja vah­va tai­de­ken­tän tulok­kai­den näyt­te­ly.

Neljä vuot­ta Kankaanpään tai­de­kou­lus­sa on sisäl­tä­nyt onnis­tu­mi­sia, pet­ty­myk­siä, voi­maan­tu­mis­ta, näyt­te­lyi­den ava­jai­sia, tans­sia, nau­rua, tari­noi­ta men­nees­tä, ker­to­muk­sia tule­vas­ta, itku­ja, sot­kua, juh­lan humi­naa, yhteis­hen­keä, yksin oloa, anka­raa työ­tä ja vähän lisää työ­tä sekä Kankaanpään tun­nel­maa. Samalla 24 tai­tei­li­jaa ovat val­mis­tu­neet tai­teen ammat­ti­lai­sik­si.

Gallerioissa on edus­tet­tu­na maa­laus­tai­de, kuvan­veis­to, tai­de­gra­fiik­ka, per­for­mans­si, valo­ku­va, video ja sar­ja­ku­va­tai­de. Valmistuvia kuva­tai­tei­li­joi­ta ovat ohjan­neet tai­tei­li­jat:

Eeva Peura — Maalaustaide
Laura Könönen -Kuvanveisto
Essi Kausalainen -Performanssitaide
Tessa Astre -Sarjakuva ja Valokuva
Tuukka Peltonen -Grafiikka ja Piirustus

Galleria Rajatilan tai­tei­li­jat:

Anna-Linnea Kukkonen
Terho Sulkala
Ilona Tala
Hans Koskinen
Laura Sillanpää

Yhteistä lop­pu­työ­juh­laa juh­lis­tam­me Mältinrannassa 27.04.2018, johon sisäl­tyy kaik­kien gal­le­rioi­den vie­rai­lu­kier­ros! Tapahtuma alkaa kel­lo 16:00–18:00 Rajatilalla ja Galleria Saskiassa ja jat­kuu siel­tä Mältinrantaan.

Tampere Biennale: Max Savikangas — Lintukoto & Antti Tolvi — Metsän Harmonia

YLÄ- & ALAKERTA | 31.3.–17.4.2018

Tampere Biennalen ääni­tai­de­näyt­te­ly Galleria Rajatilassa auke­aa lau­an­tai­na 31.3.2018. Näyttelyssä on esil­lä kak­si teos­ta: Max Savikankaan Lintukoto (2018) ja Antti Tolvin Metsän har­mo­nia (2017). Max Savikankaan ääni-ins­tal­laa­tio Lintukoto on Tampere Biennalen tilaus­teos.

Max Savikankaan (s. 1969) tähä­nas­ti­nen sävel­lys­tuo­tan­to käsit­tää 114 sävel­lys­tä: instru­men­taa­li- ja vokaa­li­sä­vel­lyk­siä, orkes­te­ri­musiik­kia, elekt­roa­kus­ti­sia teok­sia, moni­tai­de­teok­sia, elo­ku­va­musiik­kia sekä näi­den yhdis­tel­miä. Alttoviulistina ja Uusinta Ensemblen perus­ta­ja­jä­se­ne­nä hän on ollut muka­na kan­tae­sit­tä­mäs­sä ja levyt­tä­mäs­sä ja yli sataa nyky­musiik­ki­teos­ta. Savikankaan teok­set saa­vat usein alkuim­puls­sin­sa (instru)mentaalisesta impro­vi­soin­nis­ta sekä maa­il­man ääni­ta­pah­tu­mien kuu­los­te­lus­ta ja kokeel­li­ses­ta tie­to­ko­ne­muok­kauk­ses­ta. Hänen sävel­lyk­si­ään on esi­tet­ty laa­jal­ti Suomessa ja kulu­neen vuo­si­kym­me­nen aika­na hänen musiik­kin­sa on saa­vut­ta­nut myös kan­sain­vä­lis­tä huo­mio­ta; esi­tyk­siä on ker­ty­nyt n. 20 maas­ta vii­del­tä man­te­reel­ta.

Antti Tolvi (s. 1977) tar­kas­te­lee medi­taa­tion ja dro­ne­musii­kin väli­siä saman­kal­tai­suuk­sia. Meditaation aika­na raken­tuu usein pai­ne, johon on vai­kea olla rea­goi­mat­ta, ja medi­toi­jas­sa kyte­neet epä­mu­ka­vat tun­teet nouse­vat pin­taan kehon jän­nit­tei­nä. Sama ilmiö löy­tyy myös dro­ne­musii­kis­ta. Kuuntelijan täy­tyy antaa äänel­le aikaa kas­vaa ja avau­tua ennen kuin pys­tyy löy­tä­mään sii­hen kät­key­ty­vät hie­no­va­rai­set vari­aa­tiot ja vaih­te­lut. Niin myös Tolvin urun soin­nus­ta löy­tyy muun­nel­mia, kuvioi­ta ja ääniä itse äänen sisäl­tä. Kyse onkin poh­jim­mil­taan sii­tä, että anne­taan yksin­ker­tai­sel­le asial­le mah­dol­li­suus muut­tua jok­si­kin sofis­ti­koi­duk­si.

Tolvi on raken­ta­nut urut, jot­ka soit­ta­vat yhtä ja samaa soin­tua pit­kin päi­vää. Pillit on teh­ty väi­nön­put­kes­ta (Angelica arc­han­ge­lica), ja ne tuot­ta­vat rau­hal­li­sen ja miel­lyt­tä­vän äänen. Metsän har­mo­nia yhdis­te­lee Tolvin kiin­nos­tuk­sen­koh­tei­ta: zen-medi­taa­tio­ta, qigon­gia ja musiik­kia. Teos on jat­koa Tolvin edel­li­sel­le työl­le Pipe Harmony, joka oli esil­lä Sorbus Galleriassa Helsingissä vuon­na 2016.

Näyttely on osa Tampere Biennalen ohjel­maa. Festivaalin näyt­te­lyt Galleria Rajatilassa, Galleria Himmelblaussa sekä Galleria Saskiassa aukea­vat 31.3.2018, ja myö­hem­min tapah­tu­man näyt­te­ly­osuus levit­täy­tyy myös Tampere-talon Talvipuutarhaan sekä Tullikamarille. Itse Tampere Biennalea vie­te­tään 11.–15.4.2018, jol­loin moder­ni tai­de­musiik­ki ja kokeel­li­nen klu­bi­musiik­ki val­taa­vat kau­pun­gin jo 17. ker­ran.

Maaria Jokimies — Jos ahdistaa, niin me voidaan hei laulaa sulle

YLÄKERTA | 10.3.–27.3.2018

Galleria Rajatilan ylä­ker­ta esit­te­lee maa­lis­kuus­sa Maaria Jokimiehen väri­kyl­läi­siä figu­ra­tii­vi­sia öljy­vä­ri­maa­lauk­sia. Taiteilijan teok­sis­sa rea­lis­ti­ses­ti muo­toon maa­la­tut ihmis­hah­mot ja mate­ri­aa­lit yhdis­ty­vät kak­siu­lot­tei­siin koris­teel­li­siin pin­toi­hin. Jokimiehen työs­ken­te­ly nojaa maa­lauk­sen perus­asioi­hin, som­mit­te­luun, väri­rin­nas­tuk­siin sekä tilan ja mate­ri­aa­lin tun­tuun, näi­tä kei­no­ja oma­pe­räi­ses­ti sovel­taen.

Jokimiehen teok­sien läh­tö­kohtana toi­mi­vat valo­ku­vat. Käyttäessään omia kuvi­aan tai­tei­li­ja on kuvan­nut pal­jon oman suku­pol­ven­sa nuor­ten pin­nal­li­sek­si­kin tul­kit­ta­vaa juh­laa ja arkea. Valokuvasta van­git­tu tilan­teen jän­ni­te sekä hen­ki­löi­den tar­kat ilmeet ja kas­von­piir­teet luo­vat maa­lauk­seen samais­tut­ta­van ker­to­muk­sen, jon­ka hek­tis­tä ja absur­dia arki­suut­ta lii­oi­tel­lut värit ja toi­sik­si ulot­tu­vuuk­sik­si nouse­vat pin­nat koros­ta­vat. Ajankuva, inhi­mil­li­syys ja yhtei­söl­li­syys ovat teos­ten kan­ta­via tee­mo­ja.

Maaria Jokimies on val­mis­tu­nut kuva­tai­tei­li­jak­si Lahden Taideinstituutin vii­mei­sel­tä luo­kal­ta kevääl­lä 2016, jon­ka jäl­keen hän on asu­nut ja työs­ken­nel­lyt Lappeenrannassa. Rajatilassa näh­tä­vä näyt­te­ly on hänen ensim­mäi­nen yksi­tyis­näyt­te­lyn­sä kuva­tai­teen ammat­ti­lai­se­na.

Näyttelyä on tuke­nut Etelä-Karjalan Kulttuurirahasto.

Niina Kiiveri — Colors slipped away from me

ALAKERTA | 10.3.–27.3.2018

Näyttelyn poh­jal­la on kak­si toi­siin­sa liit­ty­vää muis­tia käsit­te­le­vää havain­toa. Kesällä 2016 isälläni todet­tiin pahan­laa­tui­nen aivo­kas­vain. Näin, miten sai­raus vai­kut­ti isäni muis­tiin aiko­jen ja tapah­tu­mien sekoit­tu­mi­se­na sekä havain­non ja muistijälkien pääl­lek­käi­syyk­si­nä. Toisaalta itse huo­ma­sin tilan­teen vai­kut­ta­van kon­kreet­ti­ses­ti myös omiin havain­toi­hi­ni maa­il­mas­ta. Muistan näh­nee­ni kai­ken haa­lis­tu­nein värein enkä jäl­ki­kä­teen muis­ta tapah­tu­mia väreis­sä. Muistiyritykset vuo­teen 2016 akti­voi­vat minus­sa ensi­si­jai­ses­ti kehol­li­sen tun­to­muis­ti ja vas­ta tois­si­jai­ses­ti sen, mil­tä asiat näyt­ti­vät.

Kun koke­mus on fyy­si­nen ja kaik­kiin ais­tei­hin liit­ty­vä, ei sen sanal­lis­ta­mi­nen ole mah­dol­lis­ta. Kuvalliset muis­tiin­pa­not avaa­vat por­tin muis­tiin parem­min. En muis­ta väreis­sä, mut­ta havait­sen ne voi­mak­kaas­ti. Ajatus on vai­kea. Vaikka näen nyt värit vivah­teik­kai­na, ne jopa hal­lit­se­vat näke­mää­ni yli muo­to­jen ja yksi­tyis­koh­tien, En muis­ta, miten koin ne, vaik­ka sil­loin tun­tui sil­tä, etten voi­si unoh­taa.

Näyttelyssä esil­lä ole­vis­sa teok­sis­sa tut­kin muis­tia ja muis­ti­ra­ken­tei­ta omiin havain­toi­hin poh­ja­ten. Näyttelyni on myös muis­ta­mi­sen pai­kan­ta­mi­sen ja ajal­lis­ta­mi­sen yri­tys. Muistille ei ole osoi­tet­tu eri­tyis­tä paik­kaa ihmi­sen aivois­sa vaan sen ker­ro­taan toi­mi­van her­mo­so­lu­jen yhteyk­sien kaut­ta. Miksi sat­tu­man­va­rai­sil­ta tun­tu­vat asiat säi­ly­vät muis­tis­sa kirk­kai­na vuo­sia, mut­ta jos­kus mer­ki­tyk­sel­li­sil­tä tun­tu­vat tapah­tu­mat sekoit­tu­vat kes­ke­nään.

Työskentelyäni näyt­te­lyn paris­sa on tuke­nut Taiteen edis­tä­mis­kes­kuk­sen Pirkanmaan rahas­to.

Simo Siitonen & Jaakko Linnovaara — Mä en voi sulle mitään

YLÄKERTA | 17.2.–6.3.2018


Mä en voi sul­le mitään on Siitosen ja Linnovaaran vuo­ro­pu­he­lua muis­to­jen ja koke­mus­ten mer­ki­tyk­ses­tä minän raken­tu­mi­sel­le: Miksi muis­tam­me toi­set men­nei­syy­den tapah­tu­mat sel­vem­min ja voi­mak­kaam­min kuin toi­set? Voimmeko todel­la tar­kas­tel­la muis­ton ja tapah­tu­neen välis­tä suh­det­ta? Kumpi on mer­ki­tyk­sel­li­sem­pää − se mitä tapah­tui vai se kuin­ka tapah­tu­neen muis­tam­me? Voiko muis­to­ja jakaa? Ovatko hen­ki­lö­koh­tai­set koke­muk­sem­me mui­den saa­vu­tet­ta­vis­sa?

Näyttely koos­tuu yhteen­sä yhdes­tä­tois­ta kuvan ja teks­tin muo­dos­ta­mas­ta teos­pa­ris­ta. Näyttelytöiden raa­ka-ainee­na on ollut tai­tei­li­joi­den vapaa ja suo­dat­ta­ma­ton kes­kus­te­lu, jon­ka poh­jal­ta vali­koi­tui kum­man­kin men­nei­syy­des­tä jouk­ko avain­muis­to­ja, mer­ki­tyk­sel­li­siä koh­taa­mi­sia. Dialogia täy­den­si­vät vie­rai­lut näi­den avain­muis­to­jen kon­kreet­ti­sil­le tapah­tu­ma­pai­koil­le. Sekä kir­joi­tus- että maa­laus­pro­ses­sis­sa yhdis­tyi­vät vuo­ro­pu­he­lun tuo­ma esi­tie­to, teke­mi­sen suun­ni­tel­mal­li­suus ja het­ken ekspres­sii­vi­syys. Näyttelytöissä eli teks­tin ja kuvan teos­pa­reis­sa este­ti­soi­tu­vat näin tun­ne ja yhdes­sä raken­net­tu tul­kin­ta teki­jöi­den hen­ki­lö­koh­tai­sis­ta muis­tois­ta.

METARIA – Wunderkammer

ALAKERTA | 17.2.–6.3.2018

—Kronikka—
<sols­tice-pro­tocol>
<Kielo>
#tor­nit; raken­ta­jat-enti­set / #tor­nit; kor­keus [<50] / #enti­set; kat­sel­la [∞]
#nykyi­set; ter­veh­dys [rukous]
#yhteys [enti­set]
</Kielo>
</sols­tice-pro­tocol>

Wunder- tai kunst­kam­me­rit eli kurio­si­teet­ti­ka­bi­ne­tit oli­vat renes­sans­sia­jal­la syn­ty­nei­tä ensyklo­pe­di­sia esi­ne­ko­koel­mia, joi­ta pide­tään nykyi­sen­kal­tais­ten museoi­den esias­tei­na. Ne sisäl­si­vät luon­nos­ta löy­ty­nei­tä eri­koi­suuk­sia, tai­de-esi­nei­tä ja insi­nöö­ri­tai­don näyt­tei­tä.
Wunderkammereihin raken­net­tu­jen sym­bo­lis­ten esi­ne­koos­tei­den avul­la pyrit­tiin hah­mot­ta­maan ympä­röi­vää maa­il­maa parem­min ja saa­vut­ta­maan koko­nais­val­tais­ta ymmär­rys­tä todel­li­suu­den luon­tees­ta. Niissä ole­vat esi­neet, nii­den esil­le­pa­no ja suh­teet toi­siin­sa muo­dos­ti­vat pie­nois­mal­lin maa­il­mas­ta, sel­lai­se­na kuin se nii­hin valit­tu­ja esi­nei­tä yhdis­te­le­mäl­lä oli mah­dol­lis­ta näh­dä.
Alkuperäiset wun­der­kam­me­rit syn­tyi­vät aika­na, jol­loin kir­kon ja kunin­kai­den yli­val­ta todel­li­suu­den mää­rit­te­le­mi­ses­sä alkoi mur­tua. Tieteellinen kehi­tys ava­si uusia näkö­kul­mia todel­li­suu­teen ja muok­ka­si maa­il­ma­ku­vam­me uusik­si. Tietämättömyyden häl­ven­tyes­sä myös juma­lat, hen­get, enke­lit ja demo­nit väis­tyi­vät kau­em­mak­si todel­li­suu­den mar­gi­naa­lei­hin.

Historian aal­to­lii­ke on kui­ten­kin tuo­nut yli­luon­nol­li­set voi­mat taas osak­si arkeam­me. Elämme kes­kel­lä tai­kuu­den ja ihmei­den aikaa. Kannamme muka­nam­me voi­mal­li­sia tai­ka­ka­lu­ja, joi­den avul­la yli­täm­me ajan ja pai­kan rajat. Saamme nii­tä käyt­täen yhtey­den toi­siin tie­toi­suuk­siin ja todel­li­suuk­siin. Ne piir­tä­vät meil­le kuvan maa­il­mas­ta ja ohjaa­vat mei­tä, mut­ta nii­den toi­min­nas­ta meil­lä on vain hämä­rä käsi­tys. Mistä tie­däm­me, että ihmi­set joi­hin olem­me yhtey­des­sä jaka­vat saman todel­li­suu­den kans­sam­me? Tai että he oli­si­vat elä­viä, tai edes ihmi­siä? Wunderkammer-tila­teos on vies­ti maa­il­mas­ta, joka tulee mei­dän jäl­keem­me. Se on tek­no-okkul­tis­ti­nen ritu­aa­li­ti­la, jos­sa mys­ti­nen yhteys men­neen, nyky­het­ken ja tule­van kes­ken on mah­dol­lis­ta ava­ta.

Wunderkammerin teki työ­ryh­mä METARIA, johon täl­lä ker­taa kuu­lui­vat Jyrki Pylväs, Yuko Takeda, Tanja Bastamow, Aki Ala-Kokko ja Petteri Mäkinen. Teos hyö­dyn­tää lisät­tyä todel­li­suut­ta ja sen koke­mi­sek­si tar­vit­set Android- tai iOS -äly­pu­he­li­men sekä sii­hen lada­tun ilmai­sen Arilyn-ohjel­man. Wunderkammerin aikai­sem­pi ver­sio näh­tiin Orimattilassa Villa Roosan kesä­näyt­te­lys­sä 2017.

METARIA kiit­tää seu­raa­via: Orimattilan teat­te­riys­tä­vät ry., Pietu Pietiäinen, Jukka Pylväs, Eerika Malkki & Jari Granholm / Villa Roosa, Robust North Oy

Riitta Forsman — IHMISIÄ JA METALLIA

Ylä- ja ala­ker­ta | 27.1. -13.2.2018

Ihmisiä-sar­ja sai alkun­sa muu­ta­ma vuo­si sit­ten, kun olin ollut pari viik­koa saa­ris­tos­sa. Palasin kau­pun­kiin ja ihmis­vi­li­nä Helsingin kes­kus­tas­sa tun­tui loput­to­mal­ta. Ero saa­ris­to­nyk­si­näi­syy­teen oli suu­ri. Meteli ja ihmis­mas­sa tun­tui­vat vyöryvän päälle.

Uutisissa puhu­taan ihmis­tul­vas­ta ja pako­lais­vyörys­tä. Ne koe­taan arvo­la­tau­tu­nei­na käsit­tei­nä. Vaaditaan huo­maa­maan jokai­nen ihmi­nen arvok­kaa­na yksilönä.

Työsken­te­ly­ni tee­moi­na ovat vii­me vuo­si­na olleet ihmis­ten väli­nen yhteys, introverttius,pelko, tur­val­li­suus sekä tois­ten ihmis­ten ja itsen­sä hyväk­sy­mi­nen. Globaali muut­to­lii­ke vel­voit­taa mei­tä ole­maan jous­ta­vam­pia ja tie­dos­ta­vam­pia.

Käytän työssä­ni usein kier­rä­tys­ma­te­ri­aa­le­ja. Opettelen innok­kaas­ti uusia tek­nii­koi­ta. Tekniikka ei ole kui­ten­kaan itsei­sar­vo vaan väli­ne saa­vut­taa toi­vot­tu lop­pu­tu­los. Työkalu­pak­ki­ni on minul­le rakas.

Käytän usein hidas­ta tek­niik­kaa. Tuntuu hyväl­tä teh­dä mah­dot­to­mas­ta mahdollista.Tekemisen fyy­si­syys on olen­nais­ta ja nau­tit­ta­vaa.

Yhteiskunnallisuus, ympä­ristön tila, hei­kom­man puo­lel­la ole­mi­nen ja huu­mo­ri ovat­mi­nul­le tärkeitä asioi­ta ja syy teh­dä tätä työtä.

Kiitokset Kansan Sivistysrahastolle sekä Greta ja William Lehtisen sää­tiölle.

Anna-Mari Nousiainen & Sami Sänpäkkilä — IHMISEN IKUINEN UNI

Ylä- ja ala­ker­ta | 6.1. -23.1.2018

Näyttelyn trai­le­ri: https://vimeo.com/247321319

Ihmisen ikui­nen uni -näyt­te­ly on Anna-Mari Nousiaisen ja Sami Sänpäkkilän kah­den vii­me vuo­den aika­na toteut­ta­ma mit­ta­va videoins­tal­laa­tio, joka käsit­tää 15 uut­ta teos­ta.

Teokset kuvas­ta­vat tai­kuut­ta arjen kes­kel­lä, urbaa­nin ympä­ris­töm­me sydän­tä ja sie­lua. Teosten pin­nan alla vir­taa­vat teki­jöi­den libe­raa­lit näke­myk­set ja vasem­mis­to­po­liit­ti­set ideo­lo­giat. Teoksessa #suo­mi­nei­to sini­siin pukeu­tu­nut sini­tuk­kai­nen nai­nen nos­te­taan köy­den varas­sa ylö­sa­lai­sin puu­hun. Teoksessa Kulta Nousiainen leik­kaa hiuk­sen­sa kul­tai­sen glit­ter­sa­teen kes­kel­lä. Yhdessä teok­ses­sa mies lukee pala­vaa kir­jaa.

Pääteemana näyt­te­lys­sä on kui­ten­kin puh­taan eska­pis­ti­nen tai­de, joka ammen­taa Sänpäkkilän ja Nousiaisen häm­mäs­tyt­tä­vän saman­kal­tai­ses­ta kult­tuu­rin kulu­tuk­ses­ta. Ikäerostaan huo­li­mat­ta teki­jöi­den kult­tuu­ri-iden­ti­teet­ti lepää­kin pit­käl­ti samo­jen Hollywood-elo­ku­vien ja underground-tai­teen varas­sa.

Sami Sänpäkkilä (s. 1975) on Tampereella asu­va ja työs­ken­te­le­vä kuva­tai­tei­li­ja, elo­ku­van­te­ki­jä ja muusik­ko. Sänpäkkilän töi­tä on ollut esil­lä Pirkanmaan Triennaalissa, Mäntän kuva­tai­de­vii­koil­la, Tokion Espace Louis Vuitton -gal­le­rias­sa ja New Yorkin MoMa:ssa. Sänpäkkilä toi­mi kuvaa­ja­na kak­si Jussi-ehdok­kuut­ta saa­nees­sa indie-elo­ku­vas­sa Samurai Rauni Reposaarelainen, jos­sa myös Nousiainen toi­mi valai­si­ja­na. Sänpäkkilän debyyt­tioh­jaus The Goodiepal Equation -doku­ment­ti sai ensi-iltan­sa Rakkautta & Anarkiaa -fes­ti­vaa­leil­la syys­kuus­sa 2017. Sänpäkkilä sai 2014 Pirkanmaan tai­de­pal­kin­non.

Anna-Mari Nousiainen (s. 1991) on elo­ku­van­te­ki­jä ja tai­tei­li­ja Pusulan met­sis­tä. Hänen osoit­teen­sa on Helsingissä, mut­ta työs­ken­te­ly tapah­tuu pää­asias­sa kau­ka­na kau­pun­kien yti­mis­tä, junis­sa ja bus­seis­sa mat­kal­la peri­fe­ri­aan. Nousiaisen teok­sia on esi­tet­ty lukui­sil­la fes­ti­vaa­leil­la ja gal­le­riois­sa. Hänen ensim­mäi­nen lyhy­te­lo­ku­van­sa Glitter Stories voit­ti par­haan elo­ku­van pal­kin­non Artova Film Festivalilla Helsingissä 2015. Hän on ohjan­nut usei­ta musiik­ki­vi­deoi­ta koti­mai­sil­le artis­teil­le jär­jes­täen vuo­sit­tain myös Musavideorama-musiik­ki­vi­deo­ta­pah­tu­maa Tampereella.

Sekä Sänpäkkilä että Nousiainen ovat val­mis­tu­neet Tampereen ammat­ti­kor­kea­kou­lus­ta, Sänpäkkilä vuon­na 2005 kuva­tai­tei­li­jak­si ja Nousiainen 2016 media­no­mik­si.