Tampere Biennale: Pink Twins — Inwards to Infinity (2011)

2/4/2016 — 17/4/2016

levy­soit­ti­met, moni­ka­na­va­ää­ni, luup­paa­vat ääni­le­vyt

Sävellys ja mik­saus Pink Twins
Tietokoneet, syn­te­ti­saat­to­rit, sini­aal­lot Juha ja Vesa Vehviläinen
Sello Markus Hohti
Huilu Hanna Kinnunen
Klarinetti Mikko Raasakka
Harppu Lily-Marlene Puusepp
Masterointi Teemu Korpipää
Vinyylikaiverrus Christoph Grote-Beverborg / Dubplates & Mastering, Berliini

Levysoitininstallaatio Inwards to Infinity luo musiik­kia hyö­dyn­tä­mäl­lä ikui­suu­teen asti tois­tu­via luup­paa­via ääni­le­vy­jä. Teoksessa mik­sau­tu­vat yhteen defu­nen­semblen muusi­koi­den tuot­ta­mat sel­lon, hui­lun, kla­ri­ne­tin ja har­pun äänet Pink Twinsin elekt­ro­ni­siin ääni­ker­ros­tu­miin.

Pink Twins on Helsingissä toi­mi­va, kah­den kuva­tai­tei­li­jan ja elekt­ro­ni­muusi­kon, vel­jes­ten Juha ja Vesa Vehviläisen, muo­dos­ta­ma duo. Vuonna 1997 perus­te­tun Pink Twinsin teok­sia on ollut esil­lä näyt­te­lyis­sä ja fes­ti­vaa­leil­la kai­kil­la man­te­reil­la, ja hei­dän audio­vi­su­aa­li­sia live-esi­tyk­si­ään on näh­ty niin Euroopassa, molem­mis­sa Amerikoissa, Aasiassa kuin Australiassakin. Pink Twinsin musiik­ki perus­tuu kon­kreet­tis­ten ja säh­köi­ses­ti tuo­tet­tu­jen ään­ten, hälyn ja musii­kil­lis­ten ele­ment­tien käsit­te­lyyn esi­tys­ti­lan­tees­sa.

Niko Skorpio — Valekuolema

Yläkerta | 12/3/2016 — 29/3/2016

*

”Death to fal­se metal” – Manowar

”Kuolemaa ei ole” – Rauni-Leena Luukanen-Kilde

*

Näyttely koos­tuu seka­tek­niik­ka­teok­sis­ta. Mukana on videoi­ta, veis­tok­sia, esi­ne­kol­laa­se­ja ja jotain muu­ta. Kierrätän teok­sis­sa aiem­man elä­mä­ni var­rel­la kerää­miä­ni esi­nei­tä, kuten ääni­ka­set­te­ja, lego­ja, video­nau­haa, lelu­ja, ääni­le­vy­jä, CD:itä, kir­jei­tä yms.

Työskennellessäni tut­kin muis­tia ja iden­ti­teet­tiä; miten mate­ria ja muis­ti vai­kut­ta­vat toi­siin­sa sekä yhdes­sä nii­den hal­ti­jaan. Muuttuuko jokin meis­sä, jos luo­vum­me aiem­min tär­kei­nä pitä­mis­täm­me esi­neis­tä? Tekevätkö muis­tot esi­neis­tä jotain muu­ta kuin tava­raa? Katoaako muis­to, jos esi­ne tuhou­tuu? Mitä esi­neet ker­to­vat meis­tä, miten ne mää­rit­tä­vät ja sito­vat mei­tä? Ovatko hen­ki­lö­koh­tai­set esi­neet gal­le­ria­ti­las­sa jotain lii­an banaa­lia, pal­jas­ta­vaa tai oma­hy­väis­tä? Kumpi on tär­keäm­pää: omis­ta­mi­nen vai luo­pu­mi­nen?

Niko Skorpio (s. 1974) on val­mis­tu­nut kuva­tai­tei­li­jak­si Tamkista 2014 ja suo­rit­taa jat­ko-opin­to­jaan Aalto-yli­opis­ton Taiteen ja suun­nit­te­lun kor­kea­kou­lus­sa. Hän työs­ken­te­lee pää­asias­sa äänen, videon, valo­ku­van ja seka­lai­sen tava­ran ja toi­min­nan paris­sa. Hän on toi­mi­nut aiem­min graa­fi­sen suun­nit­te­lun ja kokeel­li­sen musii­kin paris­sa, ja nyky­ään tai­teel­li­sen työs­ken­te­lyn ohes­sa media-alan opet­ta­ja­na.

Juuso Leppälä — Runner´s Hallucinations

Alakerta | 12/3/2016 — 29/3/2016

Esillä ole­vat teok­set kuu­lu­vat Runner´s Hallucinations -sar­jaan, pidem­män aika­vä­lin yhä jat­ku­vaan pro­jek­tiin. Pääosin mus­teel­la ja akryy­lil­lä poh­jus­te­tul­le vane­ri­le­vyl­le toteu­te­tut kuvat ker­to­vat tari­naa oman elä­män­sä ult­ra­juok­si­jas­ta, joka mat­kan ede­tes­sä ajau­tuu koke­maan ais­ti­har­ho­ja sekä unen­omai­sia väläh­dyk­siä. Hallusinaatiot kie­to­vat yhteen hah­mon hen­ki­lö­koh­tai­sia, yhteis­kun­nal­li­sia, ympä­ris­töl­li­siä ja his­to­rial­li­sia mie­li­ku­via sekä ongel­ma­koh­tia.
Kokonaisuudesta tulee ilmes­ty­mään myö­hem­min tai­de­sar­ja­ku­va­kir­ja.

Juuso Leppälä (s. 1981 Viljakkala, Ylöjärvi) on opis­kel­lut Satakunnan ammat­ti­kor­kea­kou­lus­sa, Kankaanpään kuva­tai­teen yksi­kös­sä 2001–2005. Leppälän teok­set ovat piir­rok­sel­li­sia, mel­ko pie­ni­ko­koi­sia ja usein väri­tyk­sel­tään mus­ta­val­koi­sia. Yhtymäkohtia löy­tyy niin sar­ja­ku­vail­mai­suun kuin metal­li­gra­fiik­kaan­kin.

Jesse Avdeikov — Lapsivesi, aallot ja myrsky.

Yläkerta | 20/2/2016–8/3/2016

Tykkään käy­dä suih­kus­sa, ehkä se liit­tyy äidin koh­tuun ja lap­si­ve­des­sä lil­lu­mi­seen. Tosin elä­män alku on minul­le yhden­te­ke­vä, en muis­ta sitä.

Lapsena olin pie­ni ja hin­te­lä. Minulla oli var­mas­ti kou­lun ja naa­pu­rus­ton rumim­mat sil­mä­la­sit. Opettelin sei­so­maan käsil­lä­ni ja ompe­lin nukeil­le vaat­tei­ta. Isä oli kol­hoo­sin mies ja tule­vai­suus rau­tai­sen hyvä! Sitten tuli lii­kaa moni­toi­mi­ko­nei­ta, ket­sup­pia ja minus­ta taval­laan api­na. Minä kaa­duin, mut­ten itke­nyt, aina­kaan koko ajan.

Nuoruudessa ystä­vät ovat se mihin pitäi­si tur­vau­tua, tosin aina­kin uskot­te­len itsel­le­ni, että kel­lun omin voi­min. Kaikki asiat vai­kut­ta­vat kaik­keen; pai­no­voi­ma, kemia, huu­mo­ri, vita­mii­nit, ruo­ka­va­lio… No, jos­kus käy huo­nos­ti ja mie­let järk­ky­vät, kuo­le­man anke­ri­aat meren poh­jal­la kärk­ky­vät. Kapteeni etsii lai­vaa, jos­sa kel­pai­si nuk­kua, tekom­me ovat vain pisa­ra meres­sä, johon voi­si huk­kua. Tulin ker­ran mel­kein hul­luk­si, tai niin minä kuvit­te­lin. Sillä het­kel­lä söin ome­nan, gol­den delicious, se on mun suo­sik­ki­he­del­mä. Kuoleman pel­kää­mi­nen on type­rää, sinä et tule ymmär­tä­mään kuo­le­maa enkä minä­kään. Ei mei­dän tar­vit­se.

Lapsivesi, aal­lot ja myrs­ky’ -näyt­te­ly koos­tuu akryy­li- ja öljy­vä­ri­maa­lauk­sis­ta.

Jesse Avdeikov (s. 1986) on Helsingissä asu­va ja työs­ken­te­le­vä kuva­tai­tei­li­ja. Teoksissaan hän käsit­te­lee arkea; sen vai­val­loi­suut­ta ja nau­tin­nol­li­suut­ta. Sekoittamalla tur­hat ja tär­keät asiat kes­ke­nään Avdeikov pyr­kii sel­vit­tä­mään, mikä on elä­mäs­sä huo­mio­nar­vois­ta. Avdeikov on val­mis­tu­nut Tampereen Ammattikorkeakoulusta vuon­na 2014. Avdeikov työs­ken­te­lee gal­le­ria-assis­tent­ti­na Galleria Huudossa. Lapsivesi, aal­lot ja myrs­ky on hänen ensim­mäi­nen yksi­tyis­näyt­te­lyn­sä.

jesseavdeikov(at)gmail.com
www.jesseavdeikov.com

Anatominen Ahtaus -taidekollektiivi — Kiima-aika

Alakerta | 20/2/2016–8/3/2016

Munasolu odot­taa irtoa­mis­taan pimeäs­sä, salai­ses­sa kel­la­ri­dis­kos­sa. Siittiöt ovat val­miu­des­sa. Kuka on oikeas­sa pai­kas­sa illan vii­mei­sen hitaan aikaan? Munasoluun hei­jas­tuu kuvia men­neis­tä, tule­vis­ta ja mah­dol­li­sis­ta tapah­tu­mis­ta. Kellaridiskon osa­not­ta­jat voi­vat vain arvail­la, mitä dis­kon ulko­puo­lel­la tapah­tuu.

Anatominen Ahtaus on tai­de­kol­lek­tii­vi, jon­ka on perus­ta­nut kol­me eri­lais­ta teki­jää. Vappu Tuomisto on elo­ku­van­te­ki­jä, omim­pi­na aloi­naan käsi­kir­joi­tus ja ani­maa­tio­elo­ku­va. Suvi Maaranen tekee kuva­tai­tei­li­jan ammat­tiin val­mis­ta­via opin­to­ja. Elisa Honkanen opis­ke­lee Lähi-idän tut­ki­mus­ta ja suku­puo­len­tut­ki­mus­ta. Tämän lisäk­si Suvi Maaranen ja Elisa Honkanen ovat käti­löi­tä, ja Vappu Tuomisto opis­ke­lee eläin­ten­hoi­ta­jak­si.

Kiima-aika on kol­lek­tii­vin kol­mas yksi­tyis­näyt­te­ly, jos­sa on esil­lä näyt­te­ly­ti­laan suun­ni­tel­tu ins­tal­laa­tio.

anatominenahtaus(at)gmail.com

Riina Palmqvist — Morbid Squirrel

30/1/2016–16/2/2016

– That squir­rel is so fuc­kin mor­bid.
– Cool maaan!

Näyttelyn läh­tö­koh­ta­na toi­mii ihmi­sen itsek­kyys ja itse­kes­kei­syys, välin­pi­tä­mät­tö­myys omaa eli­nym­pä­ris­töään koh­taan sekä kyvyt­tö­myys muu­tok­seen. Hyvinvoinnin ja mah­dol­li­suuk­sien kes­kel­lä ihmi­nen kokee ahdis­tus­ta, tur­hau­tu­mis­ta ja sisäis­tä tyh­jyyt­tä. Negatiivisista tun­te­muk­sis­ta pyri­tään pää­se­mään eroon het­kel­lis­tä mie­li­hy­vää tuo­van mate­ria­lis­min avul­la. Oman edun tavoit­te­le­mi­nen ja elin­ta­son kohot­ta­mi­nen moti­voi ihmis­tä eni­ten, huo­li­mat­ta sii­tä, ovat­ko hänen kei­non­sa eet­ti­siä ja/tai moraa­li­sia. Ihminen tois­taa samaa pak­ko­miel­teis­tä ja epä­toi­vois­ta toi­min­taa, joka joh­taa vie­raan­tu­mi­seen todel­li­suu­des­ta sekä ympä­ril­läm­me ole­van maa­il­man tuhou­tu­mi­seen.

Morbid Squirrel koos­tuu tilaan raken­ne­tuis­ta video- , ääni- ja esi­neins­tal­laa­tiois­ta.

Riina Palmqvist (s. 1985) asuu ja työs­ken­te­lee Turussa. Hän on val­mis­tu­nut kuva­tai­tei­li­jak­si Turun AMK:n Taideakatemiasta vuon­na 2013. Palmqvist työs­ken­te­lee pää­asias­sa video- ja ins­tal­laa­tio­tai­teen kei­noin. Teoksissaan Palmqvist käsit­te­lee ihmi­sen psyy­ket­tä, käyt­täy­ty­mis­tä ja vuo­ro­vai­ku­tus­ta mui­hin ihmi­siin sekä ympä­röi­vään maa­il­maan.

www.riinapalmqvist.com

Heini Vanhanen — If there is a treasure

Yläkerta | 9/1/2016–26/1/2016

If the­re is a trea­su­re on Heini Vanhasen Galleria Rajatilassa 9.1.–26.1. esil­lä ole­va yksi­tyis­näyt­te­ly.

Aloin poh­ti­maan rahan ole­mus­ta aktii­vi­ses­ti pari vuot­ta sit­ten luet­tua­ni Joseph Murphyn teok­sen ali­ta­jun­nan voi­mas­ta. Murphy heit­ti ilmoil­le hur­jal­ta kuu­los­ta­van väit­teen, että köy­hyys on vain
mie­len sai­raut­ta. Raha ei viih­dy sel­lai­sen hen­ki­lön luo­na, joka suh­tau­tuu sii­hen vält­tä­mät­tö­mä­nä paha­na. Raha pitää rahas­ta ja se naut­tii myös liik­keel­lä olos­ta. Sitä on käy­tet­tä­vä, jot­ta se haluai­si pala­ta takai­sin suu­rem­pa­na jouk­ko­na. Ollakseen rikas tuli­si kye­tä muun­ta­maan omia aja­tus­mal­le­jaan ja ymmär­tää, mitä raha halu­aa.

Rahasta on muo­dos­tu­nut minul­le vai­keas­ti hah­mo­tet­ta­va abstrak­tio, ja näyt­te­lys­sä­ni se muun­tuu entis­tä sym­bo­li­sem­mak­si. Rahasta tulee aar­re, jotain mitä ei kos­kaan tavoi­te­ta. Se on jotain mihin pyri­tään, tun­te­mat­ta vält­tä­mät­tä syi­tä, saa­ti sitä, mitä tavoit­teen saa­vu­tet­tua tuli­si teh­dä.

Minua kiin­nos­taa kuin­ka raha saa ihmi­sen liik­keel­le. Miten se saa ihmi­sen tavoit­te­le­maan menes­tys­tä ja jotain kuvi­tel­tua parem­paa. Etsintä ja halua­mi­nen näyt­täy­ty­vät minul­le välil­lä
epä­toi­voi­se­na, välil­lä koo­mi­se­na, mut­ta aina vält­tä­mät­tö­mi­nä. Mikään ei tule kos­kaan ole­maan tar­peek­si.

Näyttely on gal­le­ria­ti­laan raken­tu­va teos. Esillä on liik­ku­vaa kuvaa, valo­ku­vaa sekä esi­ne­koos­te. Osana teos­ta jaan näyt­te­lyn kävi­jöil­le sata dol­la­ria. Seteleitä tulen pii­lot­ta­maan gal­le­ria­ti­laan koko näyt­te­lyn esil­lä­oloa­jan. Löytäjä saa pitää.

Heini Vanhanen (s.1983) on Turun Taideakatemiasta kevääl­lä 2013 val­mis­tu­nut kuva­tai­tei­li­ja jon­ka pää­asial­li­nen työ­vä­li­ne on kame­ra. Työskentelyssään hän luot­taa havain­noin­tiin ja intui­tioon luo­dak­seen jotain koke­muk­sel­lis­ta. Hänen töi­tään on ollut esil­lä lukui­sis­sa yksi­tyis- ja ryh­mä­näyt­te­lyis­sä.

www.heinivanhanen.com

Hinni Huttunen & Jemina Lindholm — Got buns, hun?

Alakerta | 9/1/2016–26/1/2016

Got Buns, Hun? -teos­ko­ko­nai­suus on mani­fes­ti keho­jen esi­neel­lis­tä­mis­tä vas­taan. Vaahtokarkeilla kuor­ru­tet­tu­jen kom­man­do­pi­po­jen alle jää­vät kas­vot eivät pal­jas­tu kat­so­jal­le. Anonyymit ruu­miin­osat vää­ris­ty­vät ja aal­toi­le­vat hidas­te­tus­sa kuvas­sa. Fitspiration -hash­ta­gil­la löy­tyy Instagramista 3 294 705 jul­kai­sua ja Googlen kuva­haun tulok­set tul­vi­vat genee­ris­tä kau­neus­ku­vas­toa: beau­ty ja sexy -hakusa­noil­la löy­ty­väs­tä mate­ri­aa­lis­ta lähes jokai­nen kuva esit­tää vähä­pu­keis­ta nais­var­ta­loa. Projisoinnin alla kytee hil­jai­nen anar­kia.

Huttunen ja Lindholm ovat val­mis­tu­neet kuva­tai­tei­li­joik­si Tampereen Ammattikorkeakoulusta kevääl­lä 2014. Got buns, Hun? on hei­dän kol­mas yhtei­nen yksi­tyis­näyt­te­lyn­sä.

Näyttelyä on tuke­nut Visuaalisen tai­teen edis­tä­mis­kes­kus VISEK.

www.hinnihuttunen.com
hinni.huttunen@gmail.com

www.jeminalindholm.com
lindholm.jemina@gmail.com