Pilar Mata Dupont — Purgatory was itself a mountain

Yläkerta | 3/9/2016–20/9/2016

In her solo prac­tice, Mata Dupont has taken a turn toward intel­lec­tual his­to­ry, and how the values and iniqui­ties of European moder­nism express them­sel­ves in landsca­pe… Purgatory was itself a moun­tain, says Dante, the third layer between a net­herworld and who knows whe­re.”
Jason Farago in the sum­mer 2016 issue of Even (evenmagazine.com)

In Purgatory was itself a moun­tain, Pilar Mata Dupont (AUS/NL) shows three recent, award-win­ning or nomi­na­ted video works made in Australia, Germany, and Switzerland. The films pre­sen­ted look at the moun­tain as a metap­hor for alie­na­tion and inequi­ty, and how his­to­ry makes itself known in the pre­sent. Using alle­go­rical adap­ta­tions of texts by Sigmund Freud, Dante Alighieri, and Thomas Mann, the works inves­ti­ga­te group psyc­ho­lo­gy and tyran­ny, the bureauc­ra­te­se and poli­tici­sa­tion of asy­lum see­ker policy, and the glo­ri­fica­tion of his­to­rical wars.

Pilar Mata Dupont is an inter­discipli­na­ry artist based between Australia and the Netherlands wor­king in video, per­for­mance, and pho­to­grap­hy. Using theat­rical and cine­ma­tic met­hods, she inves­ti­ga­tes ideas of natio­na­lism, iden­ti­ty, and myt­ho­lo­gy through the use of alle­go­ry and nar­ra­ti­ve.

In 2015, she won the Plymouth Contemporary Open in the United Kingdom, and the Wexner Center resi­dency prize at the 19th Contemporary Art Festival Sesc_Videobrasil in São Paulo, Brazil. Her most recent solo scree­ning, Kaiho, ope­ned in the Rappu space at the Pori Art Museum, Finland in 2014. Other recent exhi­bi­tion high­lights inclu­de group shows at the Seoul Museum of Art in Seoul, Secession museum in Vienna, and with col­lec­ti­ve Hold Your Horses at the Akademie der Künste in Berlin. In col­la­bo­ra­tion with Tarryn Gill, she par­tici­pa­ted in the Sydney Biennale in 2010.

This exhi­bi­tion has been assis­ted by the Western Australian Government through the Department of Culture and the Arts.

Exhibition design by Jammie Nicholas (www.jammienicholas.com)
www.pilarmatadupont.com

Exhibition trai­ler: vimeo.com/178028867

Jessica Koivistoinen — Kiitos ruoasta!

Alakerta | 3/9/2016–20/9/2016

Selaillessani van­ho­ja keit­to­kir­jo­ja, huo­ma­sin kat­so­va­ni yhä uudes­taan ja uudes­taan samaa kuvaa. Huolimatta sii­tä, että kään­sin sivu­ja eteen­päin. Vihreää, rus­ke­aa, har­maa­ta. Jotain sur­vot­tu­na jon­kun sisäl­le, tai aina­kin osit­tain pei­tos­sa. Kiiltäviä liha­pin­to­ja, sakei­ta soo­se­ja ja ruo­an val­mis­tuk­sen aika­na tun­nis­ta­mat­to­mak­si muut­tu­nei­ta ainek­sia. Eri nimi­set ruo­at, ja ohjeil­taan eri aine­syh­dis­tel­mät — sil­ti annos pysyy ulko­näöl­tään lähes sama­na.

Kiitos ruo­as­ta! -ins­tal­laa­tio­näyt­te­ly palaa ajas­sa taak­se­päin ja nos­taa esiin van­ho­jen kir­jo­jen sivuil­le unoh­tu­neet annos­ku­vat kol­laa­sien ja ani­maa­tion kei­noin uuden­lai­sek­si koko­nai­suu­dek­si. Teokset käsit­te­le­vät 70- ja 80-luvun keit­to­kir­jo­jen kuva­ma­te­ri­aa­lin saman­kal­tai­suuk­sia, väre­jä sekä outoa este­tiik­kaa.

Jessica Koivistoinen (s. 1979) asuu ja työs­ken­te­lee Turussa. Hänen aiem­mis­sa näyt­te­lyis­sä on ollut esil­lä pape­ri­veis­tok­sia, kuva- ja esi­ne­kol­laa­se­ja sekä ani­maa­tioi­ta. Teokset ovat tut­ki­neet eri­lais­ten teks­tuu­rien muo­to­kiel­tä ja staat­tis­ten ele­ment­tien elä­vöit­tä­mis­tä.

METALLINAISIATYTTÖSOTILAIDEN ELÄMÄNTARINOITA

13/8/2016–30/8/2016

Metallinaisia on tie­teen ja tai­teen yhteis­työ­han­ke, jos­sa ker­ro­taan Liberian sisäl­lis­so­tiin osal­lis­tu­nei­den tyt­tö­so­ti­lai­den elä­män­ta­ri­noi­ta kuva­tai­de­näyt­te­lyn avul­la. Näyttely sisäl­tää kak­siu­lot­tei­sia metal­li­teok­sia sekä moni­ka­na­vai­sen ääni­teok­sen.

Liberian kah­des­sa sisäl­lis­so­das­sa vuo­si­na 1989–1997 ja 2000–2003 tais­te­li kym­me­niä­tu­han­sia lap­si­so­ti­lai­ta, jois­ta 35–45 pro­sent­tia oli tyt­tö­jä. Tytöt toi­mi­vat niin tuki­teh­tä­vis­sä, etu­rin­ta­man tais­te­li­joi­na kuin komen­ta­ji­na­kin. Metallinaisia-näyt­te­lyn teok­set poh­jau­tu­vat Leena Vastapuun tut­ki­musai­neis­toon Liberian entis­ten tyt­tö­so­ti­lai­den, nykyis­ten nais­ve­te­raa­nien paris­sa.

Mirja Kurrin metal­li­teok­set käsit­te­le­vät vete­raa­nien sodan­ai­kais­ten koke­mus­ten arpeut­ta­maa arkea tänään, yli kym­me­nen vuot­ta vii­mei­sen sisäl­lis­so­dan jäl­keen. Kurri on val­mis­ta­nut teok­set kehit­tä­mäl­lään metal­li­se­ka­tek­nii­kal­la, jos­sa hän maa­laa teräs­le­vyl­le eri­lai­sil­la metal­lin­työs­tö­tek­nii­koil­la kuten hit­saa­mal­la ja lie­kil­lä polt­ta­mal­la.

Metalliteosten lisäk­si näyt­te­lys­sä tilaa hal­lit­see tari­noi­den ympä­ril­le kie­tou­tu­va Jaakko Vastapuun toteut­ta­ma 16-kana­vai­nen ääni­teos Metalliviidakko. Teoksen run­ko raken­tuu kol­men nais­ve­te­raa­nin ker­to­muk­sil­le hei­dän tyt­tö­so­ti­las­vuo­sis­taan, nyky­to­del­li­suu­des­taan ja tule­vai­suu­den haa­veis­taan. Metalliviidakko levit­täy­tyy gal­le­rian molem­piin ker­rok­siin.

Metallinaisia-näyt­te­lyn teok­set toi­mi­vat yhte­näi­se­nä koko­nai­suu­te­na, jos­sa yli 130 haas­tat­te­lus­ta ja tuhan­sis­ta valo­ku­vis­ta tul­ki­tut teok­set kyt­key­ty­vät ker­to­maan samaa, moni­ää­nis­tä tari­naa. Tyttösotiluus on Liberiassa suu­ri stig­ma ja kaik­ki teok­set on toteu­tet­tu vete­raa­nien iden­ti­tee­tit pii­lot­taen.

Vaikka hank­keen taus­ta on sodas­sa, näyt­te­lyn kan­ta­va­na tee­ma­na on toi­vo.

Näyttelyä tukee Suomen Kulttuurirahasto.

Lisätietoa: facebook.com/metallinaisia

Okko Pöyliö — Novelleja

Yläkerta | 23/7/2016–9/8/2016 

Okko Pöyliö (s.1989) on tur­ku­lai­nen kuva­tai­tei­li­ja, jon­ka teok­sia on vii­mei­sen vuo­den aika­na ollut esil­lä mm. Lahden ja Rovaniemen Taidemuseoissa. Galleria Rajatilaan hän tuo vii­me vuo­si­na syn­ty­nei­tä piir­ros­sar­jo­ja. Näyttely koos­tuu noin nel­jäs­tä­kym­me­nes­tä piir­rok­ses­ta, jois­ta muo­do­tuu kol­me eril­lis­tä tari­naa. Tarinat käsit­te­le­vät kukin taval­laan toi­sen ihmi­sen koh­taa­mis­ta, ja pai­koin haas­ta­vat myös kat­so­jan otta­maan osaa. Pöyliön seu­raa­va yksi­tyis­näyt­te­ly on Aboa Vetus & Ars Nova- museon Takkahuoneeseessa Turussa jou­lu­kuus­sa 2016.

On kun­nioi­tet­ta­vaa että tai­tei­li­ja ei kai­ha ras­kai­ta aihei­ta, ja että kyke­nee käsit­te­le­mään nii­tä taval­la, joka ei mäs­säi­le nii­den rumuu­del­la. Suoralla kat­se­kon­tak­til­la sekä yhdis­te­le­mäl­lä piir­rus­tuk­siin­sa kat­so­jaa suo­raan puhut­te­le­vaa teks­tiä vai­keat aiheet tule­vat kier­te­le­mät­tä lähel­le.”
Silja Lehtonen, kuraat­to­ri, Aboa Vetus & Ars Nova, Turku, 2014

okkoart.com
Maria, 2014: okkoart.com/paintings/novels/maria

Mia Rantavaara — Tallenteita

Alakerta | 23/7/2016–9/8/2016

Tallenteita video­teos esit­te­lee nel­jä hen­ki­löä luo­den heis­tä jokai­ses­ta liik­ku­van muo­to­ku­van. Videoissa hen­ki­lö esi­tel­lään kau­nis­te­le­mat­ta, juu­ri sel­lai­se­na kuin hän on. Toisin kuin perin­tei­sis­sä muo­to­ku­vis­sa, Tallenteita teok­ses­sa tuo­daan esil­le ihmi­sen pie­net yksi­tyis­koh­dat, kuten epä­on­nis­tu­nut itse­rus­ke­tus tai mus­tel­mat ja pai­nau­mat ihol­la. Videokuva koos­tuu lähi­ku­vis­ta, piir­täen kat­so­jal­le teok­ses­sa esiin­ty­vien hen­ki­löi­den ääri­vii­vo­ja.

Tallenteita on jat­ku­va sar­ja muo­to­ku­via, jon­ka tar­koi­tuk­se­na on tutus­tua ihmi­seen pelk­kää ulko­muo­toa syvem­min. Mia Rantavaara on tam­pe­re­lai­nen kuva­tai­tei­li­ja. Hän työs­ken­te­lee täl­lä het­kel­lä pää­osin video­tai­teen paris­sa.

miarantavaara.wordpress.com
mia.rantavaara@gmail.com

Näyttelyä tukee: Taiteen edis­tä­mis­kes­kus, Pirkanmaan tai­de­toi­mi­kun­ta

Anna Leppä — Muistelmia olemisesta

Yläkerta | 2/7/2016–19/7/2016

Muistelmia maa­il­mas­ta, jota ei enää halun­nut kat­soa. Minkälaisia muis­ti­ku­via jäi ole­mas­sao­los­ta, jon­ka muo­dot ja käsit­teis­tö­kin vähi­tel­len unoh­tuu. Jos aktii­vi­ses­ti on kat­so­mat­ta ulkois­ta todel­li­suut­ta ja sen val­miik­si annet­tua seli­tys­tä, alkaa näh­dä parem­min sisäi­siä tapah­tu­mia. Muistot oudois­ta yksi­tyis­koh­dis­ta yhdis­ty­vät ja luo­vat koko­nai­suu­den ole­mi­ses­ta, sii­tä mil­tä elä­mä oikeas­ti näyt­tää. Maailmasta on pois­tu­nut kaik­ki ulkoi­seen todel­li­suu­teen viit­taa­vat ihmis­ten luo­mat infra­struk­tuu­rit ja kult­tuu­rin muka­naan tuo­mat esi­neet, jopa kas­vo­jen ilmeet tun­tu­vat mer­ki­tyk­set­tö­mil­tä. Kuin oli­si ollut pois­sa maa­il­mas­ta vuo­sia ja yrit­täi­si muis­tel­la, mil­tä maa­il­ma ja ihmi­set näyt­tä­vät. Kaikki tur­ha unoh­tuu ja jäl­jel­le jää­vät vain tai­vas ja maa, tun­toais­tiin perus­tu­va muis­ti­ku­va ihmi­syy­des­tä. Valotapahtumatkin ovat kuin epä­täy­del­li­ses­ti raken­net­tu häi­ly­vä muis­to valos­ta.

Maalaukseni ovat erään­lai­sia tyh­jiä näyt­tä­möi­tä, jois­sa tapah­tuu jotain pai­kal­leen sei­sah­ta­nut­ta, epä­mää­räis­tä ja häm­men­tä­vää. Esiin nousee ihmis­ten väli­siä psy­ko­lo­gi­sia tilo­ja, väläh­dyk­siä het­kis­tä, jois­sa käsit­teet eivät vie­lä ole muo­dos­tu­neet. Maalauksissa tutut asiat näyt­täy­ty­vät vie­rai­na ja outoi­na, jot­ta ne voi­si kokea ehkä syvem­min.

Pauliina Heinänen — Representations

Alakerta | 2/7/2016–19/7/2016

”Elävän orga­nis­min ja ympä­ris­tön välil­lä ei ole mitään tark­kaa rajaa. Eliö ja ympä­ris­tö ovat yhtä, aivan kuten eliön osat ja toi­min­ta ovat yhtä sii­nä mie­les­sä, että emme voi erot­taa nii­tä muut­tu­mat­to­mi­na, emme­kä siten voi ymmär­tää tai tut­kia yhtä eril­lään toi­ses­ta. Tosiasiassa emme voi erot­taa nor­maa­lia elä­vää raken­net­ta sen nor­maa­lis­ta ympä­ris­tös­tä, emme­kä siten voi sanoa, mis­sä elä­vä raken­ne päät­tyy ja ympä­ris­tö alkaa.”
–J.S. Haldane

Pauliina Heinänen käsit­te­lee teos­ko­ko­nai­suu­des­saan iden­ti­teet­tiä, yksi­löl­li­syyt­tä ja yksi­lön suh­det­ta ympä­röi­vään maa­il­maan. Lähtökohtana ovat kysy­myk­set ole­vai­suu­des­ta ja minäs­tä. Mikä “minä“ on, jos yksi­lön kehos­sa on enem­män ulkoi­sia bak­tee­rei­ta, kuin yksi­lön omaa dna:ta? Onko perim­mäis­tä, pysy­vää minuut­ta ole­mas­sa, vai onko se kult­tuu­ri­nen kon­struk­tio, kuvi­tel­ma jos­tain? Heinänen valot­taa kehol­lis­ten ja per­for­ma­tii­vis­ten video- ja valo­ku­va­teos­ten kaut­ta omaa suh­det­taan näi­hin kysy­myk­siin; koh­taa ja kät­kee itsen­sä, kään­tää kat­seen ulko­puo­lel­ta sisään­päin.

Pauliina Heinänen (s.1992) on valo­ku­va- ja video­tai­tei­li­ja, joka hyö­dyn­tää työs­ken­te­lys­sään sekä tie­teel­li­siä ja filo­so­fi­sia läh­tö­koh­tia, että hen­ki­lö­koh­tais­ta koke­mus­taan. Hänen teok­si­aan yhdis­tä­vät kysy­myk­set ihmi­sen maa­il­man­ku­vas­ta: sii­tä, miten koh­taam­me luon­non, toi­set ihmi­set ja itsem­me. Hän on val­mis­tu­nut valo­ku­vaa­jak­si Lahden Muotoiluinstituutista, ja jat­kaa tai­teen mais­te­rio­pin­toi­hin Aalto-yli­opis­toon syk­syl­lä 2016.

Heinäsen työs­ken­te­lyä on tuke­nut Taiteen edis­tä­mis­kes­kus, Varsinais-Suomen tai­de­toi­mi­kun­ta.

www.pauliinaheinanen.com

Roberto Pugliese -Field reductions + The space of a year

4/6/2016–21/6/2016

In Field Reductions, rea­lized in col­la­bo­ra­tion with com­po­ser and sound artist Andrea Mancianti, field recor­dings of sound are decon­struc­ted in units of sound objects that are mec­ha­nical­ly acti­va­ted to sta­ge the ori­gi­nal field.
Transparent boxes are fil­led with natu­ral objects com­mon­ly found out­doors, such as fal­len branc­hes, grass, lea­ves, dirt. Small motors let the mat­ter col­li­de, crackle and rub, to gene­ra­te a soundsca­pe that resembles at times a sonic envi­ron­ment we can expe­rience in a forest or the count­ry­si­de.
The kine­tic ele­ment is not used as a sound object in itself, rat­her it is used to rec­rea­te, as an imi­ta­tion, the sound as I remem­ber it at the moment of the expe­rience. It crea­tes a plausible but approxi­ma­ted soundsca­pe. For me this process let the visi­tor expe­rience both a fami­liar envi­ron­ment but at the same time won­der about the con­struc­tion of the real expe­rience.
The soundsca­pe is a re-enact­ment of fields as oppo­sed to a com­po­si­tion of field recor­dings. The sounds are not recor­ded as-is but reduced to a reci­pe or a script for indi­vi­dual ele­ments.
The main ques­tion regards the expe­rience of this object: is this an imi­ta­tion of the real soundsca­pe or does it beco­me an enti­ty of its own? And furt­her, how is in fact con­struc­ted our notion and expec­ta­tion of natu­ral beau­ty pro­jec­ted onto natu­re?
In The Space of Year, a mul­tic­han­nel audio­vi­sual ins­tal­la­tion, the audio­vi­sual recor­dings col­lec­ted throug­hout a year have lost their docu­men­ta­tion func­tion lea­ving space to their rein­terpre­ta­tion as mate­rial to be com­po­sed.
The space of a year port­rays the pas­sa­ge of time during the cour­se of a year and decon­structs visual and sonic mate­rial associa­ted with natu­re and its trans­for­ma­tion throug­hout dif­fe­rent sea­sons. The piece is a re-com­po­si­tion and trans­for­ma­tion of memo­ries now divorced from the con­text were col­lec­ted.

The fieldwork towards the rea­liza­tion of the piece has been car­ried out during two resi­dencies: Arteles in Hämeenkyrö, September 2012 and AiR Bergen at USF Verftet in Bergen, January – March 2013.
The exhi­bi­tion is sup­por­ted by AVEK – The Promotion Centre For Audiovisual Culture.

MORE INFO AT:
www.robertopugliese.net
www.andreamancianti.com

Hanna Arvela & Jaakko Leeve — Kiitos 1985–2015

14/5/2016–31/5/2016

Arvela ja Leeve kom­men­toi­vat Suomen del­fii­nien traa­gis­ta elä­mää ja hämä­räs­sä pidet­tyä tule­vai­suut­ta sar­kas­min, iro­nian ja mus­tan huu­mo­rin kei­noin. Näyttely nos­taa esil­le Särkänniemen del­fii­nien uhrauk­sen viih­teen ja valis­tuk­sen nimis­sä. Samalla se jat­kaa jul­kis­ta kes­kus­te­lua eläin­ten pitä­mi­ses­tä niil­le sopi­mat­to­mis­sa eli­no­lo­suh­teis­sa.

”Vanhemmat vie­vät mie­lel­lään lap­si­aan kat­so­maan van­keu­des­sa elä­viä eläi­miä lähel­tä. Tervetuloa Ähtärin pak­ka­siin pan­dat!” toi­vot­taa Arvela.

Hanna Arvelan video­teok­ses­sa Suomen van­hin del­fii­ni ker­too arjes­taan lukit­tu­na kak­sioon kol­men työ­ka­ve­rin­sa kans­sa. Veera (2015) on kat­sot­ta­vis­sa myös osoit­tees­sa: vimeo.com/164614774

Jaakko Leeven työ Säilyke (2016) poh­tii del­fii­nien koh­ta­loa lopet­ta­mis­pää­tök­sen jäl­keen. Huoli del­fii­nien edel­leen jat­ku­vas­ta elä­mäs­tä ahtais­sa ja rajoi­te­tuis­sa tilois­sa jat­kuu – ovat­ko del­fii­nit sit­ten­kin vain tuo­te, jon­ka dives­toin­nil­la oma­tun­to puh­dis­te­taan?

”Miksi kukaan ei ker­ro ylei­söl­le del­fii­nien tilan­tees­ta? Toivomme kes­kus­te­lun jat­ku­van, vaik­ka del­fi­naa­rio onkin sul­jet­tu”, Leeve tote­aa.

Ajatus del­fi­naa­rio-aihei­ses­ta näyt­te­lys­tä syn­tyi, kun Tampereen kau­pun­gin­val­tuus­to tyr­mä­si äänin 46/16 del­fi­naa­rion alas­ajon vuon­na 2014. Eläinoikeus akti­vis­tien kam­pan­join­nin ansios­ta ylei­sön asen­teet muut­tui­vat nopeas­ti ja del­fi­naa­rion yllä­pi­to muut­tui kan­nat­ta­mat­to­mak­si. Särkänniemi päät­ti lopet­taa del­fi­naa­rio­lii­ke­toi­min­nan vuon­na 2015.

Sirkku Rosi — LIMBO2

Yläkerta | 23/4/2016–10/5/2016

Sirkku Rosin teok­sis­sa ihmi­sel­lä on yllään iho. Iso elin, joka toi­mii yhtey­te­nä ja raja­na toi­seen. Veresliha, ääri­vii­va sekä välit­tä­jä itsen ja maa­il­man välil­lä. Lihassaan ihmi­nen toi­mii ja lihas­saan ihmi­nen ajat­te­lee. Ihminen on eläin, joka kui­ten­kin kai­paa seli­tyk­siä kaa­ok­sen kes­kel­lä. Ihminen jär­kei­lee viet­te­jään vas­taan tai on nii­den vie­tä­vä­nä. Toimii miten sat­tuu. Toisinaan sat­tuu riman ali­tuk­sia.
Teoksissa ollaan het­kel­li­sis­sä väli­ti­lois­sa, jois­sa arki­set tapah­tu­mat muut­tu­vat ritu­aa­leik­si, ja todel­li­suu­den­ta­ju rakoi­lee hie­no­va­rai­ses­ti. Yksinkertaisetkin eleet voi­vat saa­da ritua­lis­tis­ta voi­maa, kun arki muut­tuu absur­dik­si.

Limbo:
Karibian merel­tä peräi­sin ole­va tans­si, jos­sa tans­si­jat alit­ta­vat aina vain alem­mak­si las­ket­tua rimaa musii­kin ja tapu­tus­ten tah­dis­sa. Tanssija ei saa suo­ri­tuk­sen aika­na kos­ket­taa maa­ta muul­la kun jal­ka­te­ril­lään. Alun perin tans­si oli osa hau­ta­jais­ri­tu­aa­lia, ja sen kat­so­taan sym­bo­loi­van elä­män voit­toa kuo­le­mas­ta, sekä elä­män kier­to­kul­kua. 1960-luvul­la Limboa ryh­dyt­tiin tans­si­maan esiin­ty­mis­la­voil­la ylei­sön viih­dyt­tä­mi­sek­si.
Limbo, lim­bus:
Katolisessa teo­lo­gias­sa väli­ti­la kas­ta­mat­to­mi­na kuol­leil­le lap­sil­le ja Vanhan tes­ta­men­tin hurs­kail­le.

Sirkku Rosi on Pirkanmaalainen kuva­tai­tei­li­ja, joka työs­ken­te­lee täl­lä het­kel­lä pää­asial­li­ses­ti akva­rel­lin ja per­for­mans­sin paris­sa.

Sirkku Rosi
sirkkurosi.com
sirkku.maenpaa@gmail.com

Näyttelyä tukee: Taiteen edis­tä­mis­kes­kus, Pirkanmaan tai­de­toi­mi­kun­ta

Timo Marila — Vaihdan Maisemaa — Landescapist

Alakerta | 23/4/2016–10/5/2016

Timo Marila tuo Galleria Rajatilaan mai­se­mia mai­se­mien takaa.

Maisemat jot­ka syn­tyi­vät valo­ku­va­kol­laa­seis­ta Marilan ensim­mäi­seen yksi­tyis­näyt­te­lyyn (Holiday Memories from Places I Haven’t Visited), ovat muut­tu­neet Rajatilan näyt­te­lyyn abstrak­teik­si. Kuviin on pai­kan sekä tilan lisäk­si tul­lut näky­viin kulu­va aika sekä mat­ka.

Miksi mai­se­ma?
— Kuvan reu­nat kat­kai­se­vat mai­se­man, ja kii­ka­reil­la­kin näkee vain niin pit­käl­le.
Mitä mei­naat?
— hmmmm. Muistan lap­se­na kat­sel­lee­ni kiin­nos­tu­nee­na ilma­ku­via. Oli muka­va kuvi­tel­la sitä mai­se­maa niit­ten
kehyk­sien jäl­keen. Nää on nii­kun tari­noi­ta. Alkuja, kes­ki­koh­tia tai lop­pu­ja. Muistan pitä­nee­ni tari­nois­ta.
OK.
-Mitä mei­naat?

Timo Marila (s.1981) on vuon­na 2013 Turun Taideakatemiasta val­mis­tu­nut tur­ku­lai­nen kuva­tai­tei­li­ja.
Pääasiallisesti Marila tekee kuvi­aan digi­taa­li­ses­ti maa­laa­mal­la, sekä valo­ku­vaa­mal­la.

Even the most breath­ta­king landsca­pe ain’t not­hing wit­hout pers­pec­ti­ve.
-Bart Rolando

Tampere Biennale: Marko Timlin — Bits and Bytes (2015)

2/4/2016 — 17/4/2016

ääni-ins­tal­laa­tio

Bits and Bytes on suu­ren mit­ta­kaa­van mekaa­ni­nen ääni-ins­tal­laa­tio, joka raken­tuu 104 korp­pua­se­mas­ta. Jokaisen yksit­täi­sen korp­pua­se­man pyö­ri­mis­no­peut­ta pys­ty­tään sää­te­le­mään reaa­liai­kai­ses­ti, ja ins­tal­laa­tion yhteis­soin­ti muo­dos­tuu ase­mien mekaa­ni­ses­ta väräh­te­lys­tä. Bits and Bytes on kuin suu­ri, säh­kö­käyt­töi­nen ja elä­vä orga­nis­mi – elä­vien konei­den liik­kees­tä syn­ty­vä, soi­va pie­nois­maa­il­ma.

Marko Timlin on suo­ma­lais-sak­sa­lai­nen ääni­tai­tei­li­ja, jon­ka taus­ta on kokeel­li­ses­sa musii­kis­sa, sävel­tä­mi­ses­sä ja vapaas­sa impro­vi­saa­tios­sa. Häntä kieh­too tek­nis­ten objek­tien kät­ket­ty­jen ääni­maa­il­mo­jen löy­tä­mi­nen ja pal­jas­ta­mi­nen, sekä luon­no­nil­miöi­den muun­ta­mi­nen äänek­si tek­no­lo­gian kei­noin. Hänen teok­sen­sa muo­dos­ta­vat­kin link­ke­jä luon­non, tek­no­lo­gian ja ihmi­sen välil­le.